The Agonist – Five

Kirjoittanut Pasi Huttunen - 4.10.2016

The Agonistin uunituore ”Five” on teemoiltaan yhtenäinen ja johdonmukainen, mutta sen 14 kappaleeseen mahtuva tyylien kirjo on melkoinen. Rokkisoundien maailmasta siirrytään välillä eeppiseen maalailuun ja siellä täällä kolkutellaan melodisen death metalin ovia. Esimerkiksi ”The Resurrection” haeskelee jo vähän black metalinkin suunnalta. Ei se tosin hyvin siinä onnistu.

Kyseessä on jo toinen Alissa White-Gluzin lähdön jälkeinen levy, eikä laulajan vaihtaminen ole selvästikään ollut bändille mikään musertava isku. Vicky Psarakis on myös monipuolinen, ilmaisuvoimainen ja värikäs laulaja, joka osaa napata kuulijan mukaansa laulunsa maailmoihin varmaotteisesti. Sanottakoon silti, että tämän laulajan kanssa The Agonistin kannattanee suuntautua selkeästi puhtaan laulun puoleen ja unohtaa lauluista örinäosuudet. Psarakis ei pysty välittämään murinalauluillaan oikein mitään merkittävää, ja hänen upea äänensä menee siinä käheässä murinassa vain hukkaan.

Kun on kuunnellut viime aikoina runsaasti esimerkiksi Mgłan kaltaista voimakasta ja kuolemanvakavaa mustaa metallia, Hatebreedin ja Brujerían kaltaista vihaista vallankumousjulistusta ja esimerkiksi Nick Cave & The Bad Seedsin eksistentiaaliseen yksinäisyyteen sekoittuvaa syvää surua tai Trees of Eternityn kaltaista sielunmessua kuolleelle rakastetulle, on ”Fiven” kaltaiseen kepeään seikkailumetalliin orientoituminen vaikeaa. Vähän kuin katselisi Pirates of the Caribbeania Ingmar Bergman -maratonin jälkeen. Toisaalta se on myös piristävää. Kappaleet ovat sanoituksellisesta tyhjänpäiväisyydestään huolimatta hyvin tehtyjä ja usein musiikillisesti kiinnostavia. Lyriikkapuolikin on sinänsä laadukasta, kunhan ei erehdy sen kummempaa syvyyttä tai sanomaa etsimään.

En tiedä, enteileekö se bändin tulevaa suuntaa, mutta levyn selkeään parhaimmistoon lukeutuu rauhallinen, akustisen kitaran ja laulun yhteistyöllä tarinoiva ”The Raven Eyes”. Digipakissa kappaleesta on mukana täysin akustinen versio, kuten saattoi odottaakin. Kontrasti siihen, kun The Agonist yrittää äärimmäisemmän metallin suuntaan, on sekä laadussa että uskottavuudessa melkoinen. Esimerkiksi jo mainittu ”The Resurrection” jää ohueksi ja lähes vaivaannuttavaksi. Aggresiivisuuden sijaan kappale on vain tylsä. Toinen levyn kohokohdista on Hozierilta lainattu rokkipala ”Take Me to Church”, josta bändi tekee vaivattoman tuntuisesti oman hienon tulkintansa.

Metalli, etenkään äärimmäisempi sellainen, ei The Agonistin käsittelyssä kuulosta vakuuttavalta, mutta rokkaavampi ja balladimaisempi tunnelmointi onnistuu paljon paremmin. Bändillä on vielä itsetutkiskelua tehtävänään, jotta kunnolla toimiva konsepti löytyy. Levyn helmet osoittavat silti, että kirvestä ei kannata viskata kaivoon.

6/10

Kappalelistaus:
1. The Moment
2. The Chain
3. The Anchor and the Sail
4. The Game
5. The Ocean
6. The Hunt
7. The Raven Eyes
8. The Wake
9. The Resurrection
10. The Villain
11. The Pursuit of Emptiness
12. The Man Who Fell to Earth
13. The Trail
14. Take Me To Church (cover)

Kirjoittaja: Pasi Huttunen

Luetuimmat

Uusimmat