Tony Iommin muistelmien lukeminen vastasi allekirjoittaneelle hivenen samankaltaista kokemusta kuin ne pari hassua kertaa kun olen erehtynyt katsomaan TV:stä paljastuksia siitä, miten taikatemppuja tehdään. Uteliaisuus vie näissä tapauksissa voiton, vaikka sen tietää jo alkuunsa, että pieni ripaus taikuutta tulee elämästä häviämään aina moisen urkinnan seurauksena.

Iommin muistelmat keskittyvät pääasiassa miehen Black Sabbath -kokemuksiin, mikä ei sinänsä ole kovinkaan yllättävää; onhan mies ainoa Black Sabbath -jäsen, joka on ollut mukana yhtyeen jokaisessa inkarnaatiossa. Lukukokemuksen kannalta ajateltuna onkin siis onni, että Heavy ja Doom-pioneeriksi nimetyn yhtyeen matka on ollut varsin vaiherikas, mittasi sitä minkälaisella tikulla tahansa. Kuten Iommin turinoinnista käy ilmi, miehistönvaihdoksia, managerien mahdollisia mafiakytköksiä, monenmoisia tötöilyjä ja ihan vaan vanhaa kunnon jekuttelua on riittänyt Black Sabbathin yli 40 vuoden taipaleelle ihan kohtalainen määrä nimittäin. Eikä kai vähiten melko vallattomasta huumeiden käytöstä johtuen.

Iron Man ei tarjonne Black Sabbath -faneille mitään mullistavia salaisuuksia, mutta Iommin (ja Lammersin) tapa kertoa sattumuksista on kyllä ihastuttavan mukaansatempaava. Kirja etenee pääpiirteittäin kronologisesti Iommin lapsuudesta kohti nykypäivää, mutta aina ajoittain turinanomainen kerronta kuljettaa lukijan aikajanalla hetkeksi roimasti eteen- tai taaksepäin. Tämä ei kuitenkaan historiikin seurantaa juurikaan haittaa, sillä kirja koostuu muutenkin lyhyehköistä luvuista, joista jokainen on enemmän tai vähemmän oma pieni tarinansa. Itseasiassa ko. rakenne helpotti ainakin meikäläisellä kirjaan tarttumista aika mukavasti, sillä napakoiden lukujen ansiosta lukemista varten ei erikseen tarvinnut varata aikaa vaan Iron Man viihdytti useaan otteeseen muutama sivu kerrallaan.

Palatakseni kirjoitusteknisistä seikoista kuitenkin vielä hetkeksi Iommin tarinaan, joudun myöntämään että Iron Manin myötä herrasta piirtyi melko surullinen hahmo. Selväähän se on että mies on saavuttanut mahdottoman suuria asioita elämässään, enkä tietenkään käy sitä kiistämään. Kuitenkin, erinäisistä selkkauksista ja levytyssessioista lukiessa, mielessä kävi myös, että Iommi on ollut Black Sabbathissa kiinni ehkä turhankin sitkeästi. Mies kun vaikuttaa välistä itsekin turhautuneelta tai jopa katuvan joitakin julkaisuja (”Seventh Star”, ”Forbidden”) ja toisaalta osan kohdalla myöntää suoraa, ettei tahdo edes oikein aina muistaa että sellaista on tullut joskus myös tehtyä (”Headless Cross”, ”TYR”).

Jotain Iommin työmiehen etiikasta kertoo se että ”Eternal Idolin” levytyksestä kirjoittaessaan, Iommi rinnastaa Black Sabbathin luotsaamisen tehtaan omistamiseen. Mies pohtii, ettei tehdastakaan suljeta jos joku sen työntekijöistä lyö hanskat naulaan, vaan tilalle etsitään korvaava tyyppi. Pelkästä pyörien pyörittämisestä ei onneksi sentään ollut kyse, sillä Iommi kertoo oikeastaan etsineensä aina teknisen vastaavuuden ohella tyyppejä, jotka korvaisivat myös menetetyt ystävyyssuhteet. Ja toteaa sitten samaan hengenvetoon, ettei se tietenkään ole koskaan onnistunut. Tarina kertoo toki myös sen, että männävuosina Iommi koetti kyllä kuopata Black Sabbathin ja julkaista materiaalia muissa merkeissä (”Seventh Star”), mutta levy-yhtiön vaateet ajoivat miehen omien visioiden yli surutta.

Loppujen lopuksi Iommin ja / tai levy-yhtiöiden sinnikkyys tahkota aina uutta levyä ja kiertuetta vaikuttaa kuitenkin positiiviselta asialta, sillä mies kirjoittaa sekä myöhempien aikojen Heaven And Hell että Ozzyn kanssa tehdyistä reunioneista varsin lämpimässä hengessä. Itseasiassa taitaa herra Iommi olla aika hyväsydäminen tapaus, sillä hän ei sano kovin pahasti kenestäkään teoksessaan, vaikkei varokaan ruotimasta myös niitä Black Sabbathin synkempiä hetkiä.

Vaikkei Iommi erityisen syväluotaavaksi heittäytynytkään on Iron Man varsin viihdyttävä ja helppolukuinen pala metallimusiikin historiaa. Tai ehkä se on sitä juuri siksi.

8 / 10

Kirjoittanut: Terhi Salonen