Unioni festivaali 2014, osa 2/2
The Circuksen perjantai tarjosi hevikansalle vauhdikasta menoa. Lauantai taasen oli pyhitetty pohjoiselle melankolialle. Ovien auetessa jonoa oli Kampinaukion puoliväliin asti. Sisällä baaritiskejä näytti olevan tarpeeksi, ja parilalla lämmitettyjä elintarvikkeita oli tarjolla. Kellon lähestyessä puoli yhdeksää haahuilin miksaus- ja valokarsinan taakse ottamaan tuntumaa vastassa oleviin esityksiin. Hieman ironisin fiiliksin muistin että tapahtuman juontaa vanha tuttu Radio Rock -hahmo.
Festivaali tai ei, illan ensimmäinen esiintyjä spiikattiin sisään. Odotuksia Barren Earthia kohtaan oli jonkin verran, uusi laulaja jännittää aina. “The Leer” aloitti setin pitkine introineen. Kohdassa, jossa vokaalien oli määrä alkaa, Färsaarten mies loikkasi keskelle lavaa ja tarttui mikrofoniin. Jón Aldará örisi osuutensa vaikuttavasti kuten genreen kuuluukin. Ex-laulaja Kotamäkeä tuli ikävä, kun mies valotti miten hän suorittaa puhtaat laulut. Hieman power metal -vaikutteiset hoilotukset nimittäin eivät sopineet mielestäni yhtään valmiiksi hyvin laulettuihin levyversioihin. Onneksi kitaristikaksikko Yli-Sirniö & Perttilä auttoi joidenkin kappaleiden kertsit tuplaamalla. Yhtye vaikutti oikein hyväntuuliselta ja esiintyi energisesti. Yhteiskoreografiat olivat hallussa, kun Oppu Laine ja Janne Perttilä pilke silmäkulmassa vetivät kliseiset kaulannostatukset samaan tahtiin. Ensimmäistä kertaa bändin nähtyäni tuli välittömästi mieleen fakta, miten jokaisen soittajan persoonalliset tyylit kuuluivat soitossa. Erityisesti ysärintuoksuinen Amorphiksen tuulahdus oli tervetullut. Välispiikit oli jätetty Aldarán hoidettavaksi, eikä puolessa tunnissa paljoa ehtinytkään lörpötellä. Juuri valmistuneelta tulevalta albumilta kuultiin yksi kappale, joka todellakin potki ja lujaa. Death metal oli vahvoilla, kunnes kertosäkeen nahkahousuhoilotukset latistivat tunnelmaa. Kappale jätti kuitenkin loppupään sooloineen hyvät pohjat odottaa seuraavaa kiekkoa.
“Swallow the Sun ei kyllä puolessa tunnissa paljoa ehdi soittaa”, oli ajatus kun illan toista esiintyjää odoteltiin. Alkuun koettiin hämmästyksen hetki, kun ennen juontajaa lavalle kipusi uusi rumpalipoika Kai Hahdon paikalle. “Näin se viila näissä piireissä käy”, toivotti Vähähyyppä ja juonsi loput yhtyeestä lauteille. Pitkästä aikaa tätä synkistelyretkuetta nähdessäni olin positiivisesti yllättynyt siitä että staattisen jäpityksen sijasta äijät ovat ruvenneet liikkumaan esiintymisen yhteydessä. Synkronoitu tukanheilutus on erittäin hyvä lisä synkkään doom-taiteeseen. Tiukka nelikymmenminuuttinen sisälsi mm. loistavat “Labyrinth Of London” ja “These Woods Breathe Evil”. Keikkaa seurannut yleisö oli mukana ja keinahteli hypnoottisen musiikin tahtiin. Valoshow oli myös erittäin vakuuttava osuus esitystä, ja setti saikin jälkikäteen sivukorvalla kuultuna kovat kehut ympärillä olevilta.
Mainos päättyy
Mattimyöhäisetkin olivat saapuneet etkoiltaan paikalle kymmenen pintaan, kun vuorossa oli Suomessa kovin pidetty islantilainen fiilistelypoppoo Sólstafir. Vaikka kappaleista en tunnistanutkaan kuin muutaman, yhtyeen asettama tunnelma veti mukaansa hurmioon. Islantia ei tarvinnut osata. Vuosien esiintymiskokemus näkyi show-miesten elkeissä ja ulkoasussa. Ainut harmi keikassa oli välillä rumpujen ja bassokitaran alle jääneet kitarasoundit. Uuden ja mahtavan “Ótta”-albumin nimikappale nostatti tunnelman katosta läpi.
Laulaja-kitaristi Aðalbjörn Tryggvason otti rohkeasti kontaktia yleisön kanssa välillä laskeutuen eturivin aidalle heittämään yläfemmoja faneille samalla heitä huudattaen. Bändi tunsi varmasti olevansa kuin kotonaan helsinkiläisyleisön edessä. “Ljós í Stormi” keikan loppupäässä nousi huippukohdaksi täydellisyyttä hipovalla keikalla.
Puolituntisen roudaustauon jälkeen oli illan toisen pääesiintyjän, Katatonian, aika villitä yleisö. Siihen ei paljoa vaadittu. Paitavalinnoista näki ketä suurin osa väestä oli tullut katsomaan. Täysi Circus hengitti lämmintä ilmaa huutaessaan innosta kun ruotsalaiset täräyttivät show’n käyntiin “The Great Cold Distance” -albumin kappaleella “Increase”. Settilista oli Katatonia-fanille oikein oivallinen, sopivasti uutta sekä vanhaa. Edellisen esiintyjän kanssa yhteistä oli mukaansatempaavuus. En ollut yhtyeen tuotannosta kuunnellut aiemmin kuin ehkä kolmea kappaletta, mutta keikalla atmosfääri vei mukanaan. Välispiikeille oli pidemmän soittoajan puitteissa tilaa, ja välissä esiteltiinkin vanhojen ystävien tilalle tulleet livejäsenet. Kitarassa Per Eriksson ja basson varressa Niklas Sandin. Positiivinen yllätys oli livenä paljon paremmin toimiva “Ghost of the Sun”, levyllä kun kappale jää hieman valjuksi. Ei niin hyvää ettei jotain huonoakin – “Teargas” ei livenä vokaalien osalta kuulostanut niin herkältä kuin albumiversiossa. Täysimittainen keikka kävi jalkojen päälle keskiyön jälkeen, ja loppukeikkaa oli mukavampi fiilistellä baarin puolella istuskellen. Encoressa “My Twin” sai lämpimät tervetuliaiset. Keikan päättivät “Lethean” ja “July”. Suomalaisyleisöä kehuttiin solisti Jonas Renksen puolesta parhaaksi Katatonia-yleisöksi.
Circuksesta purkautui ulos varmasti tyytyväistä asiakaskuntaa. Äänenpaine oli hyvä, eikä sitä joskus valiteltua “Circuksen puurosoundia” tarvinnut surkutella. Vastaavanlaiset metallikekkerit ovat tervetulleita muuallekin kuin pääkaupunkiin vaikka kotimaassa kärsitäänkin lama-aikaa jonka vaikutus näkyy myös raskaan musiikin saralla.
Teksti: Ville Kangasniemi
Kuvat: Markus Helander