Väkevä festarikesän avaus: Steelfest 2018, osa 1/2

Kesän festarikausi avattiin perinteisesti jo seitsemättä kertaa Suomen Hyvinkäällä, jossa Villatehtaalla oli turha odotella radion soittolistoilla kyllästymiseen asti toistettuja ralleja. Steelfest Open Air oli haalinut esiintyjälistaansa jälleen jo ennakkoon tajuttoman hyvältä maistuvan yhdistelmän. Katselimme kyllä hiukan kauhulla aikatauluja, jotka eivät lupailleet hengähdystaukoja.

Perjantai 18.5.2018: Koko festarikesän kovin bändipäivä!

Rudi: Ensimmäinen festaripäivä helli ihmistä loistavalla musiikilla ja ennakkotiedoista poiketen myös sateettomalla kesäsäällä. Portit Hyvinkään Villatehtaalle avattiin kolme aikaan iltapäivällä. Itse ehdin paikalle juuri ennen ensimmäisen yhtyeen soittoaikaa – ja olihan tuossa vaiheessa sisäänmenoa odottamassa jonoksi asti ihmisiä. Vaikka pitkät jonot näyttivät ensin melko toivottomilta, oli porteille laitettu riittävästi ihmisiä turvatarkastukseen, joten sisäänpääsy sujui jouhevasti. Niinpä pääsinkin festarialueelle Havukruunun soittaessa ”Vainovalkeat” -biisiään. Uskoisin, että tämä oli vasta setin ensimmäinen kappale. Keikkarintamalla tätä nykyä suhteellisen aktiivisesti operoiva bändi sai kunnian avata Steelfestin vuosimallia 2018, ja hienosti se tämän tontin hoitikin hallin puolella. Olen bändin nähnyt viimeisen puolen vuoden aikana useamman kerran, ja selkeästi se on saanut kokemusta ja sitä myötä myös varmuutta esiintymiseensä. Havukruunu ehti sille annetussa soittoajassa viihdyttää paikalle jo iltapäivällä saapuneita noin viiden biisin verran. Ainakin itselleni tämä festareitten avaaja toimi hienosti! Näin saatiin potkaistua tämän vuoden Steelfest hienosti käyntiin.

Riku: Pakko kompata tässä toimittajakollegaa, sillä yhtyeen selkeästi noussut itsevarmuus live-esiintymisessä oli huomattava. Vielä viime syksynä yhtyeen esiintyessä Steelchaoksessa kritisoin juurikin tätä asiaa, mutta tällä kertaa yhtye oli kirjaimellisesti kappalettaan lainaten “Rautaa ja Tulta”. Ja se eka biisi yhtyeeltä oli muuten, Rudi, ”Havulinnaan”. Joten olit myöhässä, niin kuin aina.

Rudi: Ulkolavan ensimmäisenä aktina toimi puolestaan niinkin eksoottisesta metallimaasta kuin Japanista Hyvinkäälle saapunut Cohol. Viime vuonna Steelfesteillä saatiin kuunnella kiinalaista black metalia, ja nyt vuoron sai siis japanilainen kanssaveli. Itselläni ei ollut bändistä juurikaan etukäteistietoa, mutta muutamia ylistäviä kommentteja oli ennakkoon korviini kantautunut. Coholin keikkaa voisi kuvailla sanalla ’hämmentävä’. Välillä tuntui, että nyt aletaan päästä todella asiaan ja saadaan homma käyntiin, mutta pian meininki sitten lopahtikin kuin se kuuluisa kananlento. Erilaiset elementit ja tunnetilat vaihtelivat bändin esiintymisessä tiuhaan; ainakin minulle jäi vähän sellainen fiilis, että bändi hakee linjaansa koko ajan. Tai ehkäpä se onkin tämän jutun juoni, jota minunkaltaiseni suoraviivaisen mättämisen ystävä ei vain ymmärrä. Ulkolavalla oli äänen kanssa perjantaina tuulen takia oikeastaan koko päivän ja illan ajan, mutta tähän on vähän vaikea vastata. Jos tuuli vie ääntä eri suuntiin, on se vain otettava luonnon tuomana epäkohtana vastaan. Tämä vaivasi nyt Coholiakin.

Riku: Coholin kohkaaminen oli kieltämättä hiukan sillisalaattia epämääräisempää, mutta annan silti pisteitä erittäin rohkealle esiintymiselle. Kyseessä on kuitenkin vielä nuorehko yhtye, vaikka se onkin julkaissut jo kaksi täyspitkää albumia. Kaikkensa antaminen lavalla oli silmiin pistävän hienoa, ja vaikkei yhtye nyt varsinaisesti omiakaan makunystyröitäni hellinyt, tykkään siitä asiasta, että Japanistakin nousee pikkuhiljaa mustemman metallin saralta muitakin yhtyeitä kuin Sigh, Sabbat ja Abigail.

Rudi: On myönnettävä, että en ole kaikista kovin jenkkibläkkiksen ystävä, joten seuraavana sisälavalla operoinut One Master ei ollut omalla odotetuimpien bändien listalla. Bändi tuuttasi menemään ihan mallikkaasti, mutta mitään yltiöpositiivista yllätystä se ei kuitenkaan tarjoillut vaan ihan perusbläkkiskeikan, joka pian alun jälkeen kääntyi ainakin itselleni perustylsäksi meiningiksi, joten siirryin hetkeksi istuskelemaan kauniiseen kesäpäivään ulkotiloihin. Jos ulkolavalla perjantaina oli äänen kanssa tuo tuuliongelma, täytyy erikseen jo tässä vaiheessa mainita, että aikaisempina vuosina sisähallia vaivannut kuminasoundi oli kokenut huiman parannuksen, joten nyt sisälavankin keikoista todella pääsi nauttimaan esiintyjän miellyttäessä. Ilmojen herran vaikutus tuntui kuitenkin tuolla sisätilassa, sitä vanhaa tiilirakennusta viikon ajan lämmittänyt helle todella tuntui siellä. Välillä oli pakko lähteä kesken keikan hetkeksi puhaltelemaan vähintäänkin ulko-ovelle, koska se seisova ilma sai tuntemaan hengittämisenkin ajoittain vaikeaksi. Mutta toisaalta – kun bändi taas sattui olemaan erityisen mieluinen ja keikka loistava, ei tuollaista pientä sivuseikkaa huomannut. One Masterin aikaan ulkotilat kuitenkin vetivät enemmän puoleensa kuin bändi.

Riku: One Master jäi siis molemmilta katsomatta loppuun asti, mutta soundeista ja sisätilasta olen samaa mieltä, niin hyvässä kuin pahassakin. Soundit olivat parantuneet edellisistä vuosista sisälavalla huomattavasti, tästä suuret kiitokset niille, joille se ikinä kuuluukin. Sitä en tiedä, miksi sisätila tuntui tänä vuonna aiempaa kuumemmalta ja kontrasti etenkin illalla viilenneen ulkoilman kanssa oli jokseenkin ärsyttävä sisä- ja ulkolavan väliä ravatessa. Huppari pois, huppari päälle, huppari pois, huppari päälle. Mutta, mitäs pienistä.

Rudi: Perjantain iloisin yllätys tuli koettua puoli kuuden pintaan, kun ulkolavalla meuhkasi menemään ranskalainen Baise Ma Hache. Bändin hengenheimolaisia löytääkseen ei tarvitse olla ydinfyysikko, koska kyllähän esimerkiksi maanmiehensä Peste Noire taitaa tälle Hyvinkäällä esiintyneelle bändille olla tuttu. Mistään KPN-kopiosta tässä ei kuitenkaan ole kyse. Baise Ma Hache päästeli menemään oikein mallikkaasti. Pidin kovasti tästä keikasta. Hiukan tuli ihmeteltyä vain sitä, mitä lisäarvoa kahden vokalistin systeemi tälle bändille tuo, koska mistään keskenään erilaisista laulajista ei tässä tapauksessa voi puhua. Joka tapauksessa Steelfestin keikka oli miellyttävä kokemus. Jos jossakin välissä olisi ehtinyt kauppapaikoille etsimään bändin levyä, olisin varmasti sellaisen hommannut, koska tähän bändiin täytyy tutustua myös soittimesta käsin. Mutta perjantain kiireinen aikataulu ei suonut shoppailutaukoa, ja lauantainahan tämä asia tietysti oli jo päässyt unohtumaan.

Riku: Peste Noirella ja Baise Ma Hachella on yksi iso ero. Ensiksi mainittu toimii, jälkimmäinen taas ei. Ei mennyt jatkoon minulla.

Rudi: Seuraava esiintyjä eli kotimainen Archgoat tuskin suurempia esittelyjä kaipaa, ja bändi onkin tämän genren festareiden yksi vakiobändeistä. Eikä se ainakaan itseäni yhtään haittaa, koska kyseessä on kuitenkin hemmetin kova nelikko. Olen kuullut informaatiota, että bändi olisi työstämässä uutta levyäkin, mutta nyt liikuttiin vielä vanhan materiaalin turvin. Ja hyvinhän tässä jälleen liikuttiin! Archgoatin vihaisen suoraviivainen turpaanmättäminen jaksaa viihdyttää aina uudelleen ja uudelleen – näin tapahtui myös Steelfesteillä. Puolivälissä keikkaa basisti-vokalisti Lord Angelslayer heitti kielisoittimensa nurkkaan – en sitten tiedä, tapahtuiko tämä tarkoituksella vai tahtomatta – ja jatkoi pelkästään vokalisoimalla keikan hienosti loppuun. Bändi ei pettänyt tälläkään kertaa ja nousee keikallaan ehdottomasti Steelfestin parhaimmistoon. Lämpötila hallissa nousi keikan aikana vähintäänkin infernaalisiin lukemiin niin konkreettisesti kuin abstraktillakin tasolla.

Seuraavana lavalla kiivenneen slovenialaisen Malokarpatanin olen onnistunut sivuuttamaan aikaisemmin, ja Steelfestin keikka oli itselleni yksi odotetuimmista. Bändi on nimittäin kiinnostavimpia uusia tuttavuuksia; se sekoittelee mukavalla tavalla hyvin suoraviivaista tuuttausta ja pieniä slaavilaissävytteisiä folk-vivahteita. Valitettavasti Malokarpatan ei täysin lunastanut niitä lupauksia, joita olin suuresti odottanut. Mitään erityisesti esiin nostettavaa nillitettävää keikasta ei löytynyt, mutta se jäi pahasti sinne ”ihan mukava” -tasolle, mikä ei suurta hehkutusta tarkoita. Selvästi keikka kuitenkin jakoi mielipiteitä, koska osa porukkaa tuntui elävän joka solullaan keikan mukana ja kuulin useitakin ylistäviä kommentteja setin jälkeen. Itse tyydyin kuitenkin lepuuttamaan jalkojani pöydän äärellä istuskellen. Steelfesteillä on kyllä se mukava puoli tuolla ulkolavan puolella, että musiikista voi nauttia myös pöytien äärellä eikä anniskelualuetta ole piilotettu jonnekin alueen sivulle äänen katvealueen ulkopuolelle. Eli jos itse keikan intensiivinen seuraaminen ei aina ole välttämättömyys, voi musiikista kuitenkin nauttia ilman näköhavaintojakin. Näin kävi nyt Malokarpatanin kohdalla ainakin puolen keikan verran.

Riku: Itselleni jäi Malokarpatanista vähän samanlainen fiilis kuin aiemmin esiintyneestä Coholista: tuntui kuin yhtye etsisi vielä omaa linjaansa. Välillä yhtye tuuttasi todellakin menemään ihan vakavissaan, mutta juurikin nuo folk-vivahteet menivät hetkittäin liiaksi hilipalihumpan puolelle. Tavallaan molemmat puolet toimivat, mutta niiden sekoitus ei niinkään. Kuvitelkaa jokin Korpiklaani vetämässä joka toinen kappale black metalia vakavalla naamalla, niin ei se vaan toimi.

Rudi: Tylsistymiselle tilaa ei antanut illan seuraava bändi Satanic Warmaster, joka on yksi odotetuimpia bändejä tapahtumassa kuin tapahtumassa. Jo 20 vuotta yhtäjaksoisesti toiminut bändi jaksaa aina uudelleen tarjota häikäisevän keikkakokemuksen. Viimeksi maaliskuun alussa Turku Saatanalle -tapahtumassa bändi oli koko bileitten ehdoton helmi, eikä se kovin kauas tästä tittelistä jäänyt Steelfesteilläkään. Villatehtaan hallin ilma paksuuntui entisestään, kun porukka pakkautui sisätiloihin seuraamaan Satanic Warmasterin rituaalia. Kuka ei tätä tehnyt, saa kyllä hävetä, sellainen henkinen orgasmi jälleen oli tarjolla! Werwolf osaa todella ottaa tilan haltuunsa ja näyttää yleisölle, mikä on homman nimi – vaikka napa paljaana. Julistajanviitta noilla harteilla on juuri oikean kantajan päällä! Kyseessä ei Steelfesteilläkään ollut pelkästään keikka, vaan tarjolla oli jotakin paljon suurempaa. Yksittäisiä biisejä ei mitenkään voi nostaa tuosta kokonaisuudesta esille, vaan ne soljuivat yksi toisensa perään rakentaen sellaisen kokemuksen, joka täytyi elää joka solulla. Biisejä kuultiin sopivasti koko uran ajalta ja niistä koottu kokonaisuus oli enemmän kuin toimiva. Satanic Warmaster lunasti ehdottomasti paikkansa Steelfest-perjantain kärkikaksikossa tällä esiintymisellään.

Riku: Satanic Warmaster on yksi niistä yhtyeistä, jotka yksinkertaisesti toimivat livenä huomattavasti paremmin kuin levyltä kuunneltuna. Ei sillä, että yhtye levyllä huono olisi, mutta livenä se on jotain uskomatonta. Saanko kuitenkin nostaa tähän väliin muutaman kappaleen settilistasta, olkoonkin että kokonaisuus oli se tärkein tekijä. Sillä “Funeral Wolves”, “Satan’s Werewolf”, “When Thunders Hail” sekä “My Kingdom of Darkness” olivat semmoista hunajaa korville, että oksat pois.

Rudi: Edellisen intensiivisen tunnin jälkeen aktiivinen Suomen-kävijä Deströyer 666 ei oikein tuntunut miltään. Ei voi sanoa, että bändi olisi ollut mitenkään erityisen huono, mutta koska se jo alkaa kuulua siihen kuuluisaan ”niin nähty” -kastiin, ei Satanic Warmasterin jälkeen keikkaan jaksanut mitenkään erityisen tarkkaavaisesti keskittyä. Perushyvältä D666:lta se taas kuulosti, ja selvästikin se jaksoi isoa osaa yleisöstä yhä viihdyttää. Itse tarvitsin tässä vaiheessa pienen hengenvetotauon, jonka taustamusiikiksi esiintyjä kuitenkin oli oikein osuva.

Riku: Kieltämättä joskus liika on liikaa ja Deströyer 666:n esiintyminen marraskuussa Steelchaoksessa vielä tuoreessa muistissa. Onneksi aina yhtä ihana “Trialed by Fire” kuultiin yhtyeeltä jo setin puolenvälin tietämillä, jotta loppukeikan saattoikin kuunnella hiukan kauempaa istualleen.

Rudi: Ukrainalainen Nokturnal Mortum nähtiin vihdoin vuonna 2015 Steelfesteillä, jolloin sillä oli kunnia toimia festivaalin päättäjänä. Eikä uusintakierros vuonna 2018 haitannut ollenkaan, vaikka tällä kertaa bändi ei iltaa päättänytkään. Eräässäkin verkostossa oli etukäteen tuotu bändin poliittinen kanta hyvin alleviivatusti esille, mutta toivottua tulosta tämä ei nähtävästi tuolle porukalle tuottanut, koska Nokturnal Mortum nähtiin ja kuultiin Steelfestin lavalla. Mutta voi hyvänen aika, millaisen tulituksen Nokturnal Mortum laittoi keikalla pystyyn! Olin ajatellut, että edellisen sisälavan esiintyjän jälkeen mikään ei tuntuisi enää oikein miltään, mutta onneksi olin tältä osin väärässä. Nokturnal Mortum osaa keittää kasaan järjettömän hienon sekoituksen folk-pakana-black metalin aineksista. Harvan bändin kohdalla voi sanoa, että jokin ksylofonin-tapainen perinnesoitin sopii esiintymiseen täydellisesti. Mätästä muistuttavissa esiintymisasuissaan bändi loihti ensimmäiseen festari-iltaan tunnelmaltaan hyvinkin intensiivisen keikkakokemuksen, joka päätettiin ”White Tower” -biisiin (jonka spiikkauksen eräs festarikaveri onnistui kuulemaan “White Power” -muodossa). Voi sanoa, että tämänvuotinen Steelfest-esiintyminen lähestyi jo täydellisyyttä, eikä siihen ollut mitään lisättävää. Tietenkin saattoi aina jäädä kaipaamaan bändin vanhempaa materiaalia, mutta on ihan ymmärrettävää, että tunnin keikkasettiin sisällytetään useampi biisi viime vuonna ilmestyneeltä ”Verity”-levyltä. Ja tokihan ne ovat paikkansa lunastaneet, sen verran hienosta levystäkin on kyse. Nokturnal Mortum kiilasi tällä keikalla kirkkaasti koko festarin kärkeen. Lisää tällaista, kiitos!

Riku: Tästä olen kyllä hiukan eri mieltä. Vuonna 2015 Nokturnal Mortum oli Steelfesteillä parasta ikinä, eikä yhtye ollut tänä vuonna samalla tasolla. Ehkä tämä eriäväisyys mielipiteissä johtuu siitä, että itselleni tuo viime vuonna julkaistu “Verity” oli myös hiukan pettymys. Levyllä on hetkensä, niin kuin oli myös yhtyeen tämänvuotisessa Steelfest-esiintymisessä, mutta kokonaisuus ei ollut yhtä järisyttävä kuin kolme vuotta sitten. Ei tällä Satanic Warmasteria päihitetty vaan mentiin perjantain kakkossijalle, joka sekin on toki kunnioitettava suoritus.

Rudi: Mutta eivätpä ilon aiheet tähän päättyneet, koska ulkolavalla illan viimeiset hitaat tarjoili ruotsalainen Watain. Tämäkin bändi on joutunut viime aikoina ryöpytyksen kohteeksi eräänkin tervehdyskuvan takia, mutta musiikki puhukoot jälleen bändin puolesta. Tuttuun tyyliin yhtye oli tuonut tulta kuvittamaan keikkaansa. Tänä vuonna bändi on ehtinyt julkaista hienon ”Trident Wolf Eclipse” -levyn, jolta useampia biisejä oli saatu jo settilistaankin hyvään kuntoon. Watain joutui valitettavasti kärsimään vähän puuroutuvista soundeista, mutta muuten keikka piti festarin henkeä täysillä yllä. Vaikka edellisen bändin järisyttävä keikka oli vielä erittäin tuoreessa muistissa, jaksoin innostua myös tämän ruotsalaisbändin esiintymisestä – jos nyt en ihan kympillä, niin ainakin kasipuolikkaan verran.

Riku: Watainin liekkimeri oli vaikuttava, mutta musiikillisesti yhtye on ollut viimeiset pari levyä niin vahvaa 6/10-tasoa, ettei sitä pelasta, vaikka sytyttäisi koko lavan tuleen. Nautin siitä mitä näin, korvat olivat eri mieltä. Melkoisen puuduttavaa tasapaksua puuroa, jota ei todellakaan auttaneet nuo kollegan mainitsemat puuroutuneet soundit.

Rudi: Illan päättäjäksi oli sisälavalle valikoitunut Mortiis, joka lupaili kuultavaksi vuonna 1994 ilmestynyttä kakkoslevyään ”Ånden som gjorde opprør”. Minä en todellakaan ole tämän genren kohderyhmää, enkä koskaan ole onnistunut sukeltamaan ambient-maailmaan vähimmässäkään määrin. Nytkin tuli todettua, että ei tämä vain lähde yhtään. En näe esiintyjän olevan musiikin syvimmässä ytimessä, kun lavalle tuodaan omenakone ja isketään kuminenä päähän. Varmasti Mortiis tavoitti oman fanikuntansa tälläkin esiintyjällä, mutta minä päätin tässä vaiheessa suunnata ensin baaritiskille ja sitten hyvin nopeasti myös jatkopaikkaan. En myöskään innostunut seuraavana päivänä merkkarikojulla mainostetusta Mortiisin peikkoseikkailukirjasta, vaan jäi tällä kertaa innokkaammille ostajille.

Riku: Nenämiehen esiintymistä perjantain päätteeksi odotti todellakin vähän pelonsekaisin tuntein. ”Ånden som gjorde opprør” on kerrassaan loistava levy, mutta minkälaisen live-esiintymisen kyseisestä albumista saa? Toivoin, että tästä olisi rakennettu jonkinlainen todellinen performanssi, mutta mitä vielä. Mies, Casiot ja nenä ei vain riittäneet.

Rudi: Kokonaisuutena perjantai oli loistava festaripäivä. Tällainen kattaus ei juurikaan tarjoillut hengähdystaukoja, jollei niitä sitten joidenkin keikkojen kohdalla itselleen suonut. Voi oikeastaan sanoa jo tässä vaiheessa festarikesää, että toukokuussa taidettiin kokea Suomen festareitten kohokohta. Hienoa oli myös huomata, kuinka kansainvälinen Steelfestin yleisö on. Välillä tuntui, että ympäriltä kuuluu enemmän muita kieliä kuin Suomea. Tässäpä siis hienoa mainosta Suomesta. Ja kelpaahan tällaista mainosta jakaa, kun festareilla kaikki toimii ongelmitta. Uusi alkoholilakikin tuo lisää vapautta K18-festareille, jossa virvokkeensa voi nauttia vaikka sitten lavan edustalla. Tuskinpa tämä mitään ongelmia aiheutti. Tästä olikin hienoa jatkaa kohti toista festaripäivää! Edes yksi peikkokorva ei onnistunut kokonaisuuden kiiltoa sumentamaan.

Steelfest 

Teksti: Rudi Peltonen ja Riku Mäkinen
Kuvat: Jani Kormu / Kormugraphy