1970-luvun rockin kulmakivi: Styxin ”Cornerstone” 40 vuotta

Kirjoittanut Olli Lehtonen - 20.10.2019

Yhdysvaltalainen Styx on yksi legendaarisimpia 1970-luvun rock-yhtyeitä. Bändin musiikissa yhdistyvät riffipohjainen hard rock, syntetisaattorivetoiset proge-vaikutteet sekä kauniit pop-melodiat. Bändin varsinainen läpimurto tapahtui vuosikymmenen puolivälissä, kun yhtye siirtyi kolmen levyn jälkeen itsenäiseltä Wooden Nickel Recordsilta A&M Recordsille ja julkaisi levyn ”Equinox” (1975). Albumilta löytyy muun muassa hitit ”Lorelei” ja ”Suite Madame Blue”. Samankaltaista radioystävällistä mutta rokkaavaa tyyliä noudattivat albumin seuraajat ”Crystal Ball” ja entistä progressiivisempi ”The Grand Illusion”, jonka syntetisaattorivetoinen muistuttaa hieman progejättiläisistä kuten Yes ja Emerson, Lake And Palmer. Hard rock -albumin ”Pieces of Eight” jälkeen yhtye levytti albumin ”Cornerstone”, joka on yksi heidän menestyksekkäimmistä levyistään. ”Cornerstone” vietti 40-vuotisjuhlapäiväänsä 19.10.2019. Seuraavan musiikkiteatterin tarinaan keskittyvän käsitealbumin ”Paradise Theater” (1981) myötä yhtye teki dystopistiseen yhteiskuntaan sijoittuvan futuristisen rock-oopperan ”Kilroy Was Here” (1983), jonka videokappaleita ovat uuden aallon tyyliä hyödyntävä ”Mr. Roboto” ja metallimusiikin vastustajille irvaileva ”Heavy Metal Poisoning”. Styx hajosi vuonna 1984, kun laulaja Dennis DeYoung poistui muonavahvuudesta. Eri jäsenet siirtyivät soolouralle, kunnes yhtye kokosi rivinsä uudestaan vuonna 1990 ja on vielä tänäkin päivänä aktiivinen, tosin ilman DeYoungia ja vuonna 1996 pois nukkunutta rumpali John Panozzoa.

”Cornerstone” on soundiltaan edeltäjäänsä popimpi ja siloitellumpi, mutta Styxille tunnusmaiset melodiat, syntetisaattorit ja kahden sähkökitaran maukkaat riffit ja soolot ovat selkeästi esillä. Lisäksi yhtye lunasti ensimmäisen ykköshittinsä folkahtavalla kappaleella ”Boat on the River”, jonka Riki Sorsa lauloi myöhemmin suomeksi nimellä ”Joki”. ”Cornerstonelta” löytyy paljon tarttuvia melodioita, rokkaavia riffejä ja hienoa sävellystyötä. Parasta antia on kuitenkin kitaristien Tommy Shaw’n ja James Youngin saumaton yhteissoitto, jossa molemmat antavat tilaa esitellä taitojaan. Shaw ja Young ovat varmasti yksiä aliarvostetuimpia taistelupareja 70-luvun rockin historiassa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Aloitusraita ”Lights” alkaa torvisektiomaisen syntetisaattoriteeman sävyttämällä progetyylisellä introlla, yltyen paikoin diskomaiseksi perusbiittipumppaukseksi. Suoraviivaista poljentoa koristavat erilaiset laulumelodiat sekä kahden kitaran harmoniakuviot. Pehmeämmällä soft rock -sävytteisellä kappaleella lauluvuoron ottaa kosketinsoittaja ja yhtyeen pääasiallinen laulaja Dennis DeYoung. Korvia hyväilevien stemmojen koristamana kappale kulminoituu maukkaaseen saksofonisooloon. Seesteisesti kimaltelevan sähköpianon hallitsema power-balladi ”Babe” tarjoilee yhtyeen hempeämpää soundia, jossa on juuri sopivasti sokeria. Kappaleella ”Never Say Never” bändi yhdistää areenarock-tyylistä riffittelyä ja melodista pop-estetiikkaa, johon seesteisesti helisevä akustinen kitara tuo maanläheistä fiilistä. Rokkaavaa revittelyä tasapainottaa kaunis ”Boat on the River”, jonka heleä mandoliini ja taustalla fillaileva haitari tuovat kappaleeseen irlantilaista balladifiilistä.  Albumin loppupuolen rokkaavampaa riffittelyfiilistä luo kappale ”Borrowed Time”, jota seuraa tiukalla ja melodisella soololla varustettu balladi ”First Time”. Shaw’n säveltämän rokkavia riffejä ja melodisuutta yhdistävän ”Eddien” myötä albumin päättää hidastempoinen, heavy metalin hohtoinen ja eeppinen ”Love in the Midnight”, joka on levyn raskain biisi.

Erinomaista myyntiluvuista huolimatta ”Cornerstone” on ikään kuin väliinputoajana klassikkoalbumin ”Pieces of Eight” ja konseptialbumin ”Paradise Theaterin” välissä, jotka molemmat ovat kokonaisuutena hieman eheämpiä ja tiukempia. Yllättävää on myös kitarasoolojen vähäisyys, koska koskettimet ovat usein keskeisessä roolissa. Kitarasooloissa laatu korvaa määrän. Albumilla Styx yhdistää hyvällä maulla hard rockia, pehmeää poppia ja kimuranttia progea. Musiikki ei ole siis liian pehmeää rock-fanille, eikä myöskään liian vaikeaa radioystävällisemmän musiikin ystävälle.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy