”2000-luvun skitsoidi ikämies” – klassikkoarviossa 50 vuotta täyttävä King Crimson -debyytti ”In The Court Of The Crimson King”

Vinyylialbumin kansikuva – In the Court of the Crimson King (subtitled An Observation by King Crimson)

”In the Court of the Crimson King (subtitled An Observation by King Crimson)” on lontoolaisen, progressiivisen rockin pioneeri King Crimsonin debyyttialbumi. Se julkaistiin lokakuun 10. päivä vuonna 1969. Albumin englantilaisen levypainoksen julkaisijana toimi Island Records, Yhdysvalloissa julkaisijana toimi Atlantic Records. ”In the Court of the Crimson King” -albumia pidetään paitsi eräänä aivan ensimmäisistä mutta myös vaikutusvaltaisimmista kokeellisen progressiivisen rock-musiikin merkkipaaluista.

King Crimsonin idea alkoi hahmottua kitaristi Robert Frippin ja rumpali Michael Gilesin yhteisestä ajatuksesta marraskuussa vuonna 1968 heikosti menestyneen Giles, Giles and Fripp -yhtyeen hajoamisen edellä. Gilesin veljen, basisti Peterin jätettyä trion pestattiin kokoonpanon ensimmäiseksi ulkopuoliseksi jäseneksi kitaristi-laulaja Greg Lake, joka otti King Crimsonin alkuperäiskokoonpanossa vastaan laulajan ja basistin tehtävät. Pian yhtyeeseen liittyivät King Crimsonin alkuaikojen lyriikoista pääasiallisesti vastannut valomies Peter Sinfield ja kosketinsoittaja, mellotronisti ja puhallinsoittaja Ian McDonald.

King Crimson perustettiin ideatasolla marraskuussa 1968, ja se ruumiillistui ensimmäisten bänditreenien myötä tammikuun 13. päivä 1969. Yhtye työskenteli ahkerasti, loi uutta ja hioi tuoretta materiaaliaan, josta muodostui lopulta bändin debyyttialbumi. Yhtye meni studioon äänittämään albumiaan jo alkuvuodesta 1969 Moody Bluesia menestyksekkäästi tuottaneen Tony Clarken kanssa. King Crimsonin ja Clarken välinen yhteistyö ei kuitenkaan ottanut onnistuakseen, ja levy-yhtiö myönsi yhtyeelle luvan tuottaa albumi omin päin. Bändi ohjattiin Lontoon Wessex Sound Studiosille, jossa levytyssessioiden äänittäjänä toimi Robin Thompson ja studioassistenttina Tony Page. Kokonaisuuden tallentamiseen meni kokonaiset kymmenen päivää.

Albumin nimikkobiisin sävellystyön lisäksi McDonaldin vahvat musiikilliset visiot, voimalliset sävellykset sekä monikerroksiset ja moniääniset puhallinosuudet alleviivasivat olennaisesti McDonaldin merkityksellistä roolia kyseisen progressiivisen rockin klassikkolevyn synnyssä. Fripp ja Lake toimivat vielä tässä vaiheessa yhtyeen uraa ikään kuin luovan työn assistentin roolissa. King Crimsonin hovisanoittajana toimimisen ohella Sinfield työskenteli myös King Crimsonin valomiehenä, ja hänen visuaalisten ambitioidensa ohjaama valaistustyö yhtyeen alkuaikojen lavaesiintymisten villisti aaltoilevan musiikin tukena olivat varsin kunnianhimoisia kombinaatioita varsinkin ajankuva huomioon ottaen. Sinfield keksi myös yhtyeen salaperäisen nimen, joka juontaa juurensa historiallis-etymologiseen termiin ”Crimson King”. Termiä käytettiin yleisesti muinaisista, raakalaismaisista monarkeista, joiden hallintokausien aikana koettiin laajoja levottomuuksia ja runsasta verenvuodatusta. Yhtyeen nimi symboloi tuohon aikaan myös vahvaa Vietnamin sodan vastaisuutta, ja se otettiin erityisen innokkaasti vastaan Yhdysvaltojen mielipuolisia sotaoperaatioita Kaakkois-Aasiassa vastustavissa piireissä, vahvasti aikaansa sidottuna poliittisena taiderock-teoksena.

McDonaldin Moody Blues -yhtyeen innoittamana aloittama mellotronin käyttö King Crimsonin musiikissa mahdollisti yhtyeen orkestraalisen rock-soundin synnyn ja jalostumisen. Studio-olosuhteissa McDonald teki ”I Talk To Wind” -kappaleeseen useita päällekkäisäänityksiä mellotronilla, puupuhaltimilla ja oboella tavoitteenaan saada teoksen sointiin maksimaalinen määrä rehevyyttä ja runsautta. Parhaimmillaan yhtye käytti sessioiden miksauksissa viittä pohjaäänityksiin käytettyä kelanauhaa päällekkäin saadakseen kaikki soitetut instrumenttiraidat mukaan albumin lopulliselle miksaukselle.

Ainoastaan viidestä mutta sitäkin kunnianhimoisemmasta kappaleesta koostuva albumi tuli olemaan suuntaviitta seuraavan vuosikymmenen progressiivisen rockin kehitykselle. Kauttaaltaan ällistyttävän korkealaatuisesta ja visionäärisestä kappalemateriaalista nousi esiin erityisesti avausraita, lukemattomien kokoonpanojen coveroima ”21:st Century Schizoid Man”. Tietyissä piireissä kappale määriteltiin syntyneeksi kaksi vuosikymmentä liian aikaisin raskaan vaihtoehtorockin ja grungen esiasteeksi. Teoksen eteerisemmät ja hennommat kappaleet olivat taas aivan toista maata jokaisen yhtyeen jäsenen tuotua omat mausteensa King Crimsonin musiikilliseen keitokseen. Albumin nimikkobiisin ohella myös hauraan kaunis balladi ”Epitaph (Including March For No Reason And Tomorrow And Tomorrow Parts 1 & 2)” kuuluu ehdottomasti albumin eeppisimpään osastoon.

Sinfieldin mukaan King Crimson karsasti yhtyeenä viimeiseen asti kaikkia niitä elementtejä, jotka olisivat tehneet yhtyeen musiikista pop-orientoitunutta. Sinfield kertookin: ”Yhtyeemme musiikin tuli olla haastavaa. Sen tuli sisältää epätavanomaisia soinnutuksia ja kummallisia äänimaisemia ja vaikutteita. Jos joku biisi-idea kuulosti liian yksinkertaiselta, me teimme siitä heti monimutkaisemman. Perus 4/4-tahdit muuttuivat käsittelyssämme 7/8- tai 5/8 -tahtilajeihin ihan vaan syystä, että halusimme näyttää muille.”

Albumin valmistumiseen liittyy eräs mielenkiintoinen, ehkä kaikessa epäonnekkuudessaan myös onnekas sattuma. Joillakin albumin raidoista esiintyy yleissoundin osalta ylä-äänien katoamista ja äänen tahatonta säröytymistä, mikä aiheutui siitä, että masterointivaiheessa stereomasterointiprosessissa käytetyn kelanauhurin äänipäät oli säädetty virheellisesti. Tuon tahattoman ”efektin” huomaa esimerkiksi avausraidan rouhean rupisessa laulusoundissa, joka toi kappaleeseen aivan erityislaatuisen raskasta rock-musiikkia lähentelevän vaikutelman. Kyseisen tapauksen vuoksi albumin ensimmäiset pohjaraidat siirrettiin äänitysten päätyttyä syrjään, ja miksauksessa päädyttiin käyttämään sekundäärisiä tai sitä myöhempiä nauhoja. Myöhemmin julkaistua ”yhdysvaltalaispainosta” miksattaessa yritettiin viallista soundimaisemaa korjata studioteknisin keinoin tekemällä albumista restauroitu versio käyttämällä pohjien tuottamisessa kaksiraitaista stereomasternauhaa albumin ehyinä säästyneistä, mahdollisimman alkuperäisistä nauhoista.

Kitaristi Frippin mielestä yhtyeen debyytti oli ”tyrmäys kertaiskulla” tai ironisesti ”New Yorkin vuoden 1970 happopäisin albumi”. New Yorkin The Who -yhtyeen kitaristi Pete Townsend puolestaan ylisti ”In The Court Of The Crimson King” -albumia suvereeniksi, oudoksi mestariteokseksi. Yhtye itse taas määritteli tyylilajien välillä vallattomasti rönsyilevän soundinsa blues-pohjaisen rockin, jazzin sekä klassisen ja sinfonisen musiikin symbioosiksi.

Voimarock-yhtyeiden (muun muassa Led Zeppelin, MC5, The Stooges, Jimi Hendrix Experience, The Doors, Deep Purple) nousun aikaan niin Yhdysvaltain kuin Euroopan musiikkimarkkinoiden kärkisijoille edusti King Crimson vaihtoehtoa varsin nopeasti konventionaaliseksi muotoutuvan rock-musiikin kentällä. Yhtyeen debyyttialbumin musiikin voidaan kuvailla olevan syvällistä, vahvalla taiteellisella näkemyksellä kuorrutettua, auditiivista rajattomuutta. Ennen kaikkea se edustaa kuitenkin omassa ajassaan eurooppalaiselle mentaliteetille tyypillistä sofistikoituneisuutta ja monitulkintaisuutta.

Lontoolainen tietokoneohjelmoija Barry Godber maalasi ”In The Court Of The Crimson King” -albumin kannen (= avaruudessa huutavaa miestä muistuttavan kansitaideteoksen ja sen vastakkaisteoksen). Greg Lake kertoi, että yhtye oli alunperin halunnut albumilleen kannen, joka säväyttää kertanäkemältä ja pomppaa esiin levykaupan vinyyliosaston muiden albumien joukosta. Yhtyeen toive toteutuikin mitä suurimmissa määrin.

Godber kuoli epäonnisesti vain muutama kuukausi albumin julkaisun jälkeen helmikuussa 1970. Kyseinen teos jäi Godberin ainoaksi maalaukseksi. Alkuperäisen taideteoksen levy-yhtiön huolimattomalta kohtelulta pelastanut teoksen nykyinen omistaja Fripp luonnehtii teosta seuraavasti: ”Etukannen kuva on meidän skitsoidi miehemme. Sisäkannen hymyilevä pyöröposki puolestaan Karmiininpunainen Kuningas (Crimson King). Jos peität puolet hänen kasvoistaan, vaikutelma hänen ilmeestään muuttuu oitis lohduttoman surulliseksi.”

King Crimson soitti livedebyytinsä heinäkuun 1969 alussa Rolling Stonesin lämppäribändinä valtavalle 500 000 hengen yleisölle Lontoon Hyde Parkissa. Pian sen jälkeen King Crimson kiersi Britanniaa, minkä jälkeen kiertue ulotettiin Yhdysvaltoihin asti. Yhdysvalloissa se kiersi muun muassa Janis Joplinin, Fleetwood Macin ja Iron Butterflyn kanssa. Yhtyeen sisäisten ongelmien ja ristiriitojen seurauksena Ian McDonald ja Michael Giles jättivät yhtyeen joulukuussa 1969. McDonald vaikutti myöhemmällä musiikillisella urallaan vuonna 1976 AOR-yhtye Foreignerin perustaneessa kokoonpanossa.

Ilmestymisensä aikaan ”I.T.C.O.T.C.K.” nousi Brittien albumilistan sijalle 5 ja Yhdysvalloissa Billboardin sijalle 200, mikä oikeutti yhtyeen ensimmäiseen kultalevyyn. Albumista tehtiin useita heikkolaatuisia uusiopainoksia seuraavien vuosikymmenien aikana, kunnes sen pitkään kadoksissa olleet alkuperäiset masternauhat löytyivät vuonna 2003. Niiden pohjalta julkaistiin Porcupine Tree -yhtyeen keulahahmon ja studiotyön ammattilaisen Steven Wilsonin tekemä 5.1-surround-miksaus albumin 40-vuotisjuhlan kunniaksi vuonna 2009.

 

Kommentoi julkaisua