2010-luvun stadionrockia – Haloo Helsinki Helsingin Areenalla 2.12.2017

Aivan ensiksi, miksi? Ei kai Kaaoszinen kaltaisen metalli- ja rock-lehden tehtäviin kuulu teinipoppareiden edesottamuksista uutisoiminen? No esimerkiksi siksi, että rock n’ rollin ikiaikaisiin perinteisiin kuuluu starojen ja stadionrockin palvonta. Ja mikä muukaan voisi olla 2010-luvun stadionrockia, kuin Haloo Helsinki? Ei kai nyt sentään Cheek, come on. Joku toinen saa kirjoittaa ne jutut. Haloo Helsingillä on kuitenkin kitarat ja jokaiselle nuotiolle sopivat, sopivasti poppia ja Suomi-iskelmää sotkevat biisit, sekä maaninen keulahahmo Elli Haloo.

Lämppärinä esiintyy teiniduo, joka ilmeisesti tottelee nimeä Sitku. Keikan järjestäjille tiedoksi, olisi ihan reilua mainita jokainen bändi edes jossakin esiintymisaikataulussa – duon näkeminen oli siis puhdas vahinko. Taustanauhojen säestyksellä esiintyvillä teinitornadoilla riittää pomppuvoimaa koko parikymmenminuuttisen setin tarpeiksi ja ”Hirvee pari” on yllättävän vetoava renkutus. Luonnollinen, mutta aina yhtä hirveä hallikaiku vie silti vähän tehoa energisestä esityksestä. Tämä ongelma on toki jokaisella puolityhjälle Jaffa-areenalle esiintyvällä lämppärillä.

Popedalla meni 40 vuotta matkassa Ikurista loppuunmyydylle Areenalle, mutta Haloo Helsinki teki saman seitsemässä vuodessa – aika hyvin 2000-luvulla perustetulta yläastebändiltä. Nyt on aika toisen Hartwall Areenan keikan, tai itse asiassa täysikokoisen areenakiertueen, joka taitaa olla suomalaiselta bändiltä melko poikkeuksellinen yritys. Eikös ennennäkemätöntä hysteriaa aikanaan lietsonut Dingo kaatunut juuri pahamaineiseen jäähallikiertueeseen? Tämä kiertue sen sijaan on käsittääkseni loppuunmyyty, joten puusta pudonneet omenat tekevät jotain oikein – itse asiassa erittäin oikein. Ja tiedetään, parin ensimmäisen albumin aikaan Haloo Helsinki polki aikamoisten apupyörien avulla – jos kitaristin isä on Suomen vaikutusvaltaisimpia levymoguleita, niin… – joo joo. Tuoreimmat – ja epäilemättä parhaat levyt ovat kuitenkin pääasiassa bändin itsensä kirjoittamia, eikä edes pieni nepotismi ja huima markkinointikoneisto saa ketään ostamaan levyjä loputtomiin. Eikä mitään bändiä soittamaan tiukkoja keikkoja kymmentä vuotta.

Keikan aloitusraita, bändin nimibiisi ”Haloo Helsinki!” käynnistää setin… hetkinen, jonkinlaisena industrial metalina?  Huvittavaa, että bändi saa työnnettyä teinien kurkusta alas turboahdettua U2-/industrial -fuusiota näin vaivattomasti. Eikä itse asiassa pelkkien teinien, vaan myös lapsien, vanhuksien ja sairaiden, keski-ikäistä rockyleisöä unohtamatta.  Tässä on kunnon koko kansan massahysteriaa. Muutaman muun alkupään hitin jälkeen seuraa ”Jos mun pokka pettää” uutena versiona, jossa Elli heittää basson pois ja bändi peittää taas uuden industrial-konekikkailun kertosäkeen laskettelukeskuksista tutun konebiitin sekaan. Hämmentävästi sekamelska kuitenkin toimii.

”Oh No Let’s Go” puolestaan kiinnittää huomion maukkalla Bee Gees -kitaroinnillaan. Ehkäpä nykyään pitäisi mainita Bruno Marsin tekevän samaa vesistön toisella puolen – ei kai tällaista aasinsiltaa voi oikeasti käyttää? ”Maailman toisella puolen” oli bändin ensimmäinen täydellinen pop-biisi – mitä siitä, että se saattoi kuulostaa hiukan liikaa Berlinin ”Take My Breath Away” -kasarihitiltä. Nykyään se on 2000-luvun uusi kansallislaulu, jota lauletaan karaokessa ja koulujen kevätjuhlissa. Seuraavana tarjoiltava ”Kuule minua” herättää edelleen huomionsa etenkin suoraan puhuttelevan tekstinsä ja persoonallisen melodiansa ansiosta – ja on itse asiassa Mokoman Marko Annalan käsialaa. Ei sillä, että Haloo Helsingin omat sävellykset ja sanoitukset jäisivät tuosta täysosumasta jälkeen.

Jo ammoisista zeppeliaanisista ajoista stadionrock-yhtyeen esiintymiseen on kuulunut rumpusoolo ja akustinen unplugged-osuus. Näin on myös Haloo Helsingillä. Läpi keikan tiukasti soittavan Jukka Soldanin rumpusoolo on kiitettävän lyhyt ja tyylitajuinen. Ja siihen toiseen stadionrock-kliseeseen, mikäpä näitä biisejä on akkarina soittaessa, kun jonkun voi helposti hukata herkistelyosuuteen reilun parinkymmenen hittisinkun turboahdetusta katalogista.  Tällä kertaa rooliin osuu ”Vapaus käteen jää” – ja sehän toimii.

Oikeastaan koko keikassa ainut, joka ei aina aivan toimi, on neiti Haloon missikisa-henkiset välispiikit. Ja se uusi joululaulu tuntui ainakin livenä olevan säkeistöstään liian matalalla ja kertosäkeestään liian korkealla. Välillä osutaan inhimillisesti nappiin ja välillä ei – ehkäpä hyvä, että edes jokin osuus keikasta jää pienen sattuman varaan. Muuten bändi lämää kiekkohallin yleisöä naamaan täydellä ylivoimalla. Esimerkiksi ”Beibi” on sen luokan pehmorock–konepop -fuusio, ettei se oikeastaan voi epäonnistua keikalla – pyrotekniikka vain voimistaa vähän edellislevyn megahitin tehoa. Uudempi, kuin Tarantinton leffojen kuvitteellisiin suomalaiskäännöksiin tehty ”Rakas”, paljastaa viimeistään, että juuri inhimillinen ja itsensä alttiiksi asettava, mutta upeaääninen Elli Haloo on bändin tärkein lenkki. Ainakaan itseäni ei kiinnostaisi katsoa jotain etäistä diivaa kahta tuntia tämän – tai minkään – bändin keulilla.

Ylivoimainen suosikkibiisini Haloo Helsingin tuotannosta, ”Kuussa tuulee” on valitettavasti turmeltu luolamiesbiitillä urheilukatsomohoilaukseksi, mutta itse sävellyksen erinomaisuutta ei sekään poista. Ja kansa luonnollisesti hurraa ja hoilaa mukana, joten uusi sovitus ei ole kaikkien mielestä epäonnistunut.

Rokkarienkin pitää muuttua aikojen mukana, mikäli mielii säilyä muualla kuin naftaliinissa. Haloolaisilla ei näy Jack Daniels -pulloja eikä edes oluttölkkejä lavalla, mutta energiaa sitäkin enemmän. Vanhempi ”Huuda!” saa Jere Marttilan ja Leo Hakasen muodostaman kitaristiketjun kukkoilemaan, ja Elli kirkuu äänialansa ylärajoilla. Ei tämän luokan show’ta silti muut aikalaiset saa aikaan. Pääsetin päättävä ”Maailma on tehty meitä varten” ja encoren ”Pulp Fiction” lisäävät panoksia. Viimeisen, albumin ja kiertueen konevetoisen”Hulluuden Highway” -nimikappaleen aikana jopa jäykimpien istumakatsomoiden asukkaat hyppivät ja liittyvät yhteislauluun. Olen myyty.

Ei liene kauhean rock-uskottavaa suitsuttaa aikamme häikäilemättömintä kaupallista kitarabändiä, mutta jos se kuulostaa hyvältä, näyttää hyvältä ja tuntuu hyvältä – sen on oltava hyvä.

Settilista:

1. Haloo Helsinki!
2. Kaaos ei karkaa
3. Mannerheimintie
4. Vieri vesi vieri
5. Jos mun pokka pettää
6. Oh No Let’s Go
7. Maailman toisella puolen
8. Terveisin mä
9. Kuule minua
10. Saatanan Zen
11. Rumpusoolo
12. Vapaus käteen jää
13. Tuntematon
14. Joulun kanssas jaan
15. Beibi
16. Kärpästen herra
17. Kiitos ei ole kirosana
18. Rakas
19. Kuussa tuulee
20. Huuda!
21. Maailma on tehty meitä varten

Encore:

22. Yhdessä ihminen
23. Pulp Fiction
24. Hulluuden Highway

Teksti: Juhani Mistola

Kuvat: Teemu Kivekäs