3 kertaa kolme: Klassikkoarviossa Gentle Giantin ”Three Friends”
Brittiläisen progelegenda Gentle Giantin kolmas albumi ”Three Friends” ilmestyi 50 vuotta sitten huhtikuussa 1972. Kahden edellisen levyn (”Gentle Giant” ja ”Acquiring the Taste”) tuottaneet David Bowie ja Tony Visconti astuivat syrjään ja yhtye itse otti vastuun tuotannosta. Levy äänitettiin vuoden 1971 joulukuun aikana Advision- ja Command- studioilla Lontoossa.
”Three Friends” on monen aikalaisensa tavoin konseptilevy, joka kertoo kolmen ystävän toisistaan poikkeavista elämänvalinnoista, pettymyksestä ja mahdollisesta paluusta yhteiseen lähtöpisteeseen. Sävellyksistä ja sanoituksista vastaa Shulmanien veljeskolmikko vahvistettuna Kerry Minnearilla. Eri instrumentteja on levyllä mittava määrä, kuten ennästyksenhaltijan albumilla tuleekin olla. Oleellista kuitenkin on se, että niitä kaikkia käytetään ja mielekkäällä tavalla.
”Prologue” johdattaa nimensä mukaisesti tarinaan. Kappale alkaa rumputremololla ja saa seurakseen ilmavan kitaran, kuin Jukka Tolosen kourissa konsanaan. Syntikka pauhaa ja torvet tuuttaavat. Rakenne on jytään kallellaan ja monimutkainen, mutta siitä huolimatta svengaava. Laulu on herkkää ja väliosa hengittää omin keuhkoin. Bassokitara lisää massaa kohti loppua. ”Schooldays” leikkii iskuilla ja soinnuilla. Melodiainstrumentit soittavat tehokkaasti samaa kuviota. Basso tuo syvyyttä leikkiin, joka lopetetaan vain hyökätäkseen kentälle uudestaan. Rummut korostavat pianoa, joka suorastaan vyöryy sisään. Äänekkyys ja hiljaisuus vaihtelevat maukkaasti. Laulukuvio tuo mieleen Greg Laken ja King Crimsonin. Lopun huipentuma lyö raskaalla kädellä vettä kiukaalle. Brittiläisen koulujärjestelmän ahdistavuus käy selväksi ulkopuolisellekin kuulijalle ja itse kappale orkestraalisuudessaan alleviivaa Gentle Giantin neroutta.
”Working all Dayn” kitarasoundi on kuin Mike Oldfieldin äänioppaasta. A-osassa puolestaan kuljetaan Frank Zappan avaamaa jyräpolkua ja yhden lauseen laulujunttausta. Biisi kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sisältää kerroksen jos toisenkin. Hammondsoolo on mannaa korville. Lopun lähestyessä palataan A-osaan ja lyödään piste kappaleelle, joka on albumin teoksista lähimpänä ns. sinkkubiisiä. ”Peel the Paint” käynnistyy kuiskaavalla laululla, jota koskettimet tukevat. Mukaan astuvat jouset ja tätä vuorottelua toistetaan. Viimein starttaa tuttu jyrä ja laulu lähentelee huutamista. Kappaleessa on vain muutama osa, mutta niitä varioidaan niin vivahteikkaasti, että vaikutelma on ylenpalttinen. Kitarasoolo on kitarasankaruutta ja sen taustalla jauhavat ainoastaan rummut. Tunnelma on poikkitaiteellinen. Rytmiryhmä hyökkää täyslaidallisella ja alusta tuttu vyörytys johtaa lyijynraskaaseen loppuun.
”Mister Class and Quality?” asettaa kysymyksen tamburiinin, kitaran, basson ja hammondin välityksellä. Kappale on rakenteeltaan suoraa perusrokkia, jossa instrumentit soittavat samaa kuviota. Häröilevä väliosa muuttaa tilanteen. Se vuorottelee rullaavan A-osan kanssa. Piano mättää menemään ja bändi takoo mukana. Syntetisaattori heittää kuuntelijan avaruusalukseen, jossa tuoksahtaa 70-luvun pilvenkäryinen aromi. Biisi on rakennettu jamipohjalta ja tuo mieleen Wigwamin vuoden 1975 klassikon ”Live Music from the Twilight Zone”. ”Three Friends” päättää albumin. Kappale jatkuu suoraan edellisestä, eikä välissä ole hengähdystaukoa. Sfääreissä leijuva laulu luo upean tunnelman. Rytmiset koukut seuraavat toistaan, vaikka poljento onkin kaikkineen vihtova. Biisi on lyhyt ja sanojen määrä vähäinen. Se on myös hieno päätös levylle. Optimistinen, vaikka se ei kerro mitään varmaa. Kolmen ystävän paluu yhteen jää vielä auki.
Aikana, jolloin tekninen taituruus ja mielikuvituksen lento olivat oleellisessa roolissa, Gentle Giant porskutti aivan nuolenkärjen tuntumassa. Se ei yltänyt korkeimmalle huipulle maailmanlaajuisella suosiolla mitaten, mutta merkitys genrensä yhtenä kirkkaimmista timanteista on kiistaton. Monen aikalaisensa myöhempi tuotanto aiheuttaa kuuntelijassa myötähäpeää, mutta Gentle Giantin suoristunut ja pop-alttarille hennosti kumartava materiaali on sekin laadukasta. ”Three Friends” edustaa kuitenkin vielä alkuaikoja, jolloin aurinko loisti häikäisevimmin. Progressiivinen rock on tyylilajina sikäli mielenkiintoinen, ettei se ole tyylilaji lainkaan. Se ei kumarra yhtä jumalaa, se ei soita yhden lyyran kieliä, eikä se aseta itselleen rajoja. Kaikki on luvallista ja hauskaa. Ja vaikka progen kulta-ajat eivät koskaan palaakaan, niin edes hieman niiden vuosien tomua kaipaisi ripoteltavaksi muovisen ja ylituotetun nykymaailman päälle.
Mainos päättyy
Kappalelistaus:
- Prologue
- Schooldays
- Working all Day
- Peel the Paint
- Mister Class and Quality?
- Three Friends