30 vuotta elämää – Skid Row’n debyytti täyttää tasavuosia

Skid Row perustettiin vuonna 1986 hard rockin buumin riehuessa kuumimmillaan ympäri maailmaa. Kitarakaupassa New Jerseyssä toisensa tavanneet Rachel Bolan ja Dave ”Snake” Sabo huomasivat puhuvansa musiikillisesti samaa kieltä, vaikka ensin mainitun juuret makasivat punk rockissa ja jälkimmäisen brittiläisen uuden aallon heavyn syövereissä, Kissin ja Van Halenin toimiessa yhteisinä mielenkiinnon kohteina. Parivaljakko hankki riveihinsä toiseen kitaraan Scotti Hillin ja ilmoituksen kautta rumpuihin Rob Affuson. Yhtye kiersi ahkerasti pitkin Yhdysvaltain maakuntia ja sanan levitessä yhtye sai useammankin tarjouksen levy-yhtiöiltä. Ennen pitkää Geffen, Atlantic ja A&M olivat kiinnostuneita, mutta tekivät selväksi, että vokalistin on omattava samanlaisen tekemisen meiningin kuin muu bändi.

Aikaisemmin muun muassa Anthraxin riveissä uransa alkuvaiheilla vaikuttanut Matt Fallon sai kenkää solistin paikalta, kun kundit näkivät rock-kuvaajana tunnetun Mark Weissin häissä kuvatun videon. Siinä nuori kanadalainen kultakurkku Sebastian Bach lauloi rock-klassikoita Zakk Wylden, Twisted Sisterin jäsenien sekä Quiet Riotista tutun Kevin DuBrown rinnalla. He kutsuivat Bachin koesoittoon, ja huolimatta solistin vähintäänkin ylitsevuotavan ekstrovertista luonteesta, alkoi katkeransuloinen tuhkimotarina.

Sabo oli Jon Bon Jovin nuoruuden koulukaveri, ja he olivat tehneet toisilleen lupauksen, että ensin menestynyt antaisi vähän jeesiä perässä tulevalle. Näin kävikin, sillä Jovi antoi käyttöön tietotaitonsa ja yhteyksiään. Tokikaan tämä ei tapahtunut ilmaiseksi, mikä myöhemmin aiheutti suurta kitkaa yhtyeiden välille. Itselleni Skid Row’n nimi tuli ensimmäistä kertaa tutuksi Bon Jovin myytävältä kotivideolta, jossa herra Jovi esitteli backstagella uuden kitaraa soittavan kyvyn ja hänen alkumatkaa tekevän yhtyeensä. Myös Bon Jovin ja Mötley Crüen managerina toiminut Doc McGhee otti yhtyeen siipiensä suojaan.

Tarjouskilpailun jälkeen Atlantic Records nappasi yhtyeen ja julkaisuoikeudet pysyivät Jon Bon Jovin ja Richie Samboran hyppissä (Sambora myöhemmin kuulemma luopui niistä). Alun perin sopimuksen olisi saanut Geffen, mutta legendaarinen A&R-mies Tom Zutaut oli sitä mieltä, että yhtyeellä ei ole kasassa tarpeeksi tasokasta materiaalia kokonaista LP:tä ajatellen. Nykyaikana Zutautin ajattelemalla 3-4 kappaleella olisi mennyt komeasti pari vuotta. Niin ne ajat muuttuvat.

Yhtye vetäytyi studioon tuottajavelho Michael Wagenerin kanssa Wisconsinin, Lake Genevan kuvankauniisiin maisemiin. Työ ei itse asiassa kauaa vienyt, sillä bändi oli treenannut kappaleet sen verran hyvin. Huhujen mukaan bändi pysytteli myös kuivilla levytysten aikana ja asusteli studion ohessa olevassa hotellissa. Biisit ovat pääasiassa Bolanin ja Sabon käsialaa, yhdessä ja erikseen. Tammikuussa 1989 räjähtivät eetteriin ensisingle ”Youth Gone Wild” sekä albumi ”Skid Row”.

A-puolen avausraita ”Big Guns” potkaisee albumin tehokkaasti käyntiin, ja vaikka riffi ei ikimuistoinen olekaan, niin jo kappaleen alku pistää lantion vatkaamaan. Sydämen väistämättä valloittavasta naisesta kertova kappale kulkee mainiosti omalla painollaan ja Bachin ääni on repivän aito sekä uskottava. Loistava levyn aloitus ja mielikuvitusta ruokkiva nimi sai yhtä mielikuvituksellisia paitamalleja. ”Sweet Little Sister” lisää kierroksia ja likaisen mielen omaavasta tytöstä kertova biisi saa vähän vaihtelua Affuson rumpusovituksesta. Bändi osasi panostaa tarttuviin sekä melodisiin kertosäkeisiin ja niin ”Big Guns” kuin ”Sweet Little Sister” jäävät välittömästi päähän kummittelemaan. Kappaleessa mainittu ”Mona Lisa with a new tattoo”-lause tuotti myös bändille yhden paitamallin.

Bolanin yksin tekemä ”Can’t Stand The Heartache” on nimensä mukainen rakkaustarina, ja pitkään pidin biisiä liian iloisen popmaisena, mutta myöhemmin olen alkanut arvostaa sitä yhtenä osana kokonaisuutta. Bach saa äänellään biisin rokkamaan, ja biisin bridge kantaa kappaleen hienosti kohti kertosäettä, joka on taas bändille tyypillisen tarttuva. Seuraavana on myös Bolanin taikoma ja bassolla alkuun saattama ”Piece Of Me”, joka on vaanivassa tunnelmassaan jopa väkivaltaisuutta tihkuva. Bach kuulostaa oikeasti tappelua haastavalta kovanaamalta. Myöhemmin kappale sai oikeassa elämässä ikäviä mittasuhteita.

Kauniilla kitarakuviolla alkava ”18 & Life” nousi yhdeksi levyn suurimmaksi hitiksi, joka saa edelleen usein aikaa radioaalloilla. Kauniin balladin tarina ei ole kuitenkaan imelä rakkaustarina, vaan inhorealistinen tarina katujen kasvatista Rickystä, jolle elämä ei jakanut pakastaan niitä ihan parhaita kortteja. Biisistä tehty video ei jäänyt Suomessakaan huomaamatta ja pyörähti paikallisilla kanavilla kerran jos toisenkin. Bachin suoritus on vertaansa vailla, sillä hänen eläytymisensä laulun tunnelmaan epätoivoisine loppuhuutoineen on tunnelmaltaan vähintään ihokarvoja nostattava. Tämän tahtiin tuli nuorena pyörittyä paikallaan discossa useamman kerran. Jälleen kerran laulusta otettu lause ”child blew a child away” päätyi t-paitaan. Biisin teho ei ole kolmessakymmenessä vuodessa vähentynyt lainkaan. A-puoli päättyy menevään ”Rattlesnake Shake”-biisiin, joka ei varsinaisesti ole mitenkään erityinen, mutta silti yksinkertaisen tehokkaan kertosäkeen ja melodian ansiosta kokonaisuuteen kuuluva.

B-puolen avaa bändin suurin nuorison puolesta huutava anthem ja ensimmäinen singlejulkaisu ”Youth Gone Wild”. Kyseessä on minun ikäryhmäni täydellinen kuvaus ulkopuolisuudesta ja sopeutumattomuudesta yhteiskunnan kahleisiin sekä odotuksiin. Laulusta napattu ”another misfit kid”-lause koristi aikanaan omaakin rotsiani ja kuvasi kyllä hyvin tunteita, joita pienellä uskonnollissävytteisellä paikkakunnalla koin. Kertosäkeessä yhteisöllisyyttä kuvaaviin sanoihin oli helppo, ja on vieläkin, samaistua. Biisi on ensimmäisistä rummuniskuista lähtien kuin luotu stadioneille hoilattavaksi kaikkine wooah-kuoroineen. Biisin video oli kouluaikoina itselläni suurkulutuksessa ja Bach jopa tatuoi biisin nimen käteensä.

Potkaisevalla riffillä käynnistyvä ”Here I Am” on tehokas pala, joka olemattomasta kertosäkeestä huolimatta jää helposti soimaan. Jännän soolon omaava kappale vähän samaan kastiin ”Rattlesnake Shake”-biisin kanssa. ”Makin’ Mess” nostaa jälleen vähän tempoa ja elämän makuinen tarina kerrotaan liikoja kaunistelematta. Biisissä on varsinkin kuulokkeilla kuultavissa koko ajan pieniä kitarajippoja, joita Sabo ja Hill viljelevät läpi levyn. On muuten jälleen kappale, joka päätyi t-paitoihin.

Levyn kolmas single oli kaunis ”I Remember You”. Akustisella kitaralla alkava kappale saa esiin Sebastianin äänestä erilaista ja aitoa herkkyyttä tunteellista revittelyä unohtamatta. Teksti on perinteinen rakkaustarina, mutta ei silti sorru liialliseen siirappisuuteen. Kappale yhdistää osuvasti niin akustisia kuin särökitaroita. Nätti kappale kerta kaikkiaan.

Levyn päättää ”Midnight/Tornado”, joka on aina mielestäni jäänyt liian vähän huomiolle yhtyeen tuotannosta puhuttaessa. Kappale on levyn ainoa, jossa entinen laulaja Fallon on saanut nimensä kirjoittajakrediitteihin. Biisin perusteella olisi ollut hienoa kuulla enemmänkin hänen ja Sabon yhteistuotantoa. Tarttuvat säkeistöt sekä synkästi kuvattu rakkaudenkaipuu yhdistettynä tarttuvaan kertosäkeeseen tekevät kappaleesta suosiotaan paremman. Ilman yllätyksiä Bach hoitaa roolinsa hienosti, ja kitarasoolon loppuun ujutettu melodia tekee minuun aina erityisen säväyksen. Hieno levy saa arvoisensa lopetuksen.

Huolimatta siitä, että yhtye oli maksanut oppirahoja kovalla keikkailulla, niin debyyttilevyksi ”Skid Row” on soundejaan myöden hämmästyttävän kypsä ja eheä kokonaisuus. Huonoja biisejä ei joukkoon mahdu, vaan jokaisen kappaleen läsnäolo on perusteltua. Suurimmiksi hiteiksi nousivat singleinäkin julkaistut ”Youth Gone Wild”, ”18 & Life” ja ”I Remember You”. Skid Row’n olemus oli uskottava moniin saman ajan tarpojiin verrattuna, eikä yhtye ottanut ulkonäköään ihan ensimmäiseksi valtikseen (ainakaan minun silmiini). Tämän voi helposti todeta jo levynkannesta, joka on varsin tumma katuotos, eivätkä kundit ole kovinkaan selvästi esillä. Enemmän poseeraamista sisältäneen takakannen on muuten kuvannut samainen Mark Weiss, jonka häistä Bach aikanaan löytyi. Huolimatta erilaisista reaktioista lehdistössä, albumi viihtyi Billboardin top-kymmenessä kolme kuukautta ja yllätys ei siis ole, että levyn myyntilukemat pyörivät noin kymmenessä miljoonassa. ”Lahjattomat tyypit, jotka hinkuvat rocktähdiksi” (A. McCoy) olivat onnistuneet tehtävässään.

Biiseistä on aistittavissa sopiva rankkuuden ja kauneuden yhdistelmä, jollaista ei aikaansa Kalifornian rannoilla viettäneissä hard rock -pumpuissa ollut. Yhtyeen tekstit eivät olleet pelkkää ”baby, I love you – blow me”-linjaa, vaan mukana oli enemmän kaduilta kumpuavaa hikeä ja verta.

Vähätellä menestyksessä ei voi missään tapauksessa Sebastian Bachin roolia, sillä hänen ulkonäkönsä ja äänensä olivat varmoja myyntivaltteja. 21-vuotiaan Bachin äänenkäyttö oli itsevarmaa, monipuolista sekä hallittua ja hän nousi nopeasti Suomessakin muun muassa Suosikin ja muiden nuorisolehtien kansiin. Hänen olemuksensa vetosi nuorempiinkin naispuolisiin kuuntelijoihin, mutta pahapoikamainen käytös äänen ohella muuhunkin kuulijakuntaan. Tämän ansiosta yhtyeen monimuotoiset t-paidatkin alkoivat näkyä suomalaisessa katukuvassa.

Suosiota eivät ainakaan vähentäneet oikeiden kontaktien ansiosta suoritetut kiertueet ja konsertit (esimerkiksi Moscow Music Peace Festival) muun muassa Bon Jovin ja Suomessakin piipahtaneen Mötley Crüen avausbändinä. Kiertueella Bach tosin aiheutti monenmoista kaaosta hyvässä ja pahassa röyhkeällä käytöksellään (esimerkiksi heittämällä pullon takaisin yleisöön vakavin seurauksin) ja Bolanin mukaan bändin ärsyyntyminen keulakuvaan alkoi jo tuolloin.

Skid Row’n debyytti tulee aina olemaan yksi oman sukupolveni nuoruuden soundtrack ja viimeisiä juhlien aikoja ennen synkkyyteen vaipunutta 90-lukua. Kolmekymmentä vuotta ovat kuluttaneet levyn tehoa hämmästyttävän vähän ja se toimii edelleen niin bileissä kuin bileiden jälkeisenä aamuna. Levystä on ilmestymässä ainakin digitaalisena juhlapainos, ja toivottavasti sama myöhemmin myös fyysisenä levynä.

 

 

Kommentoi julkaisua