30 vuotta tuhon nälkää – arviossa Guns ’N’ Rosesin klassikkolevy ”Appetite For Destruction”

Guns ’N’ Rosesin debyyttialbumi on ollut varmasti monelle ensimmäisiä levyjä, joiden kautta on hurahdettu rokkiin. Siihen tutustuavat varmasti myös tulevat sukupolvet. ”Appetite For Destruction” julkaistiin vajaa 30 vuotta sitten, tarkalleen ottaen 21. heinäkuuta vuonna 1987. Kun levy aikanaan ilmestyi, ei se pompannut lähellekään myyntilistojen kärkeä. Tämä johtui pitkälti siitä, ettei Guns ’N’ Roses ollut vielä noussut suureen maineeseen kotimaassaan. Yhdysvalloissa myyntilukuihin vaikutti myös kova kilpailu: Aerosmith, Def Leppard, W.A.S.P. ja Anthrax julkaisivat samana vuonna hyviä albumeja. Laihasta saldosta huolimatta Guns ’N’ Roses jatkoi sinnikkäästi kiertämistä ja musiikkinsa levittämistä, minkä seurauksena tietoisuus bändin olemassaolosta levisi ja debyyttialbumikin alkoi myydä kunnolla.

Los Angelesin 80-luku on tunnettu glam rock -yhtyeiden aikakautena. Ennen glam rockin kultakautta punk oli vahvassa asemassa Sunset Stripillä. Vuonna 1982 Mötley Crüe sähäköine hiuksineen ja suttuisine meikkeineen valtasi jalansijaa Los Angelesissä. Glam rock oli tullut jäädäkseen, mutta sen valtakausi ei tulisi kestämään pitkään. 80-luvulla Guns ’N’ Roses sai hitaasti alkunsa, muotoutui vuonna 1985 dynaamiseksi viisikoksi ja Geffenin kiinnityksen myötä pääsi julkaisemaan debyyttinsä. Suurin osa ”Appetite For Destructionin” kappaleista oli syntynyt jo vuosia aikaisemmin ennen debyyttilevyä. Elämä ”viidakossa” ei ollut helppoa yhtyeelle, ja sen takia kappaleiden sanoituksista paistavat päihteet, tytöt ja räävitön asenne.

Minun ei ole tarkoitus tehdä tässä artikkelissa kattavaa kuvausta Guns ’N’ Rosesin elämänkaaresta tai taustoittaa yhtyettä sen syvällisemmin. Kyseisestä yhtyeestä löytyy useita kattavia julkaisuja, joihin uteliaammat voivat tutustua vaikka paikallisen kirjaston avulla. Siksi tässä kohtaa aloitankin albumin esittelyn, vaikka onhan ”Appetite For Destruction” varmasti monelle lukijalle vanha tuttu. Esikoislevy alkaa legendaarisella ”Welcome To The Junglella”, joka nimensä mukaisesti toivottaa kuulijat tervetulleiksi Sunset Stripin ja Los Angelesin raadolliseen asfalttiviidakkoon. Kappale lähtee käyntiin äimistyneelle toteamuksella ”oh my god”, jonka jälkeen Axlin ujeltava huuto upottaa kuuntelijan viidakkoon. Slashin ja Izzyn riffit puskevat esiin groovaavasti, ja pian huomaa jammailevansa Axlin laulun mukana. Seuraavana tulille laitetaan charmikas ”It’s So Easy”, jonka kautta yhtye kanavoi tuntemuksiaan: ”Miten helppoa elämä on, kun kaikki pyrkivät miellyttämään?” ”It’s So Easyssä” Axl laulaa matalammalta kuin monissa muissa kappaleissa, mikä antaa myös hyvän kuvan siitä, kuinka laaja-alainen ääni kyseisellä herralla on. Kappale on härskin sanomansa puolesta yksi albumin viihdyttävimmistä, vaikka itsessään onkin perustasoinen rock-kappale.

”Nightrain” kasvattaa kierroksia mukavasti lisää ja kuvailee rocktähtien päihteitä pursuavaa elämää, joka vie vahvemmatkin miehet mennessään. Tuskin tulee kenellekään yllätyksenä, että Guns ’N’ Roses nautti alkuvuosinaan runsaasti alkoholia ja huumeita – ja tämä kappale on nimetty ”Night Train” -juoman mukaan. Kuin ihmeen kaupalla he selvisivät hengissä, toisin kuin yhtyeen läheinen kaveri Todd Crew. Crew menehtyi yliannostukseen, ja vaikka hänen kuolemansa oli pysäyttävä kokemus, kului vielä hyvi tovi, ennen kuin yhtye sai tolkkua railakkaaseen elämäänsä.

”Out Ta Get Me” on Axlin syvä vuodatus virkavaltaa kohtaan, jolta hän oli nuoruudessaan saanut huonoa kohtelua kotikaupungissaan. Liekö Axl osannut silloin ajatella, että omalla käytöksellä olisi voinut olla vaikutusta virkavallan nihkeään asenteeseen, mutta ainakin näistä ikävistä kokemuksista saatiin kasaan vihainen kappale. Kun sanoituksiin ei saada tyttöjä tai Axlin vihaamia henkilöitä, tilanne paikataan huumeista kertovilla lyriikoilla. ”Mr. Brownstone” on tunnelmaltaan rennompi kappale kuin pari aikaisempaa, mutta sen sanoituksissa piilee jutun juju – Mr. Brownstone oli ainakin 80-luvulla synonyymi heroiinille, ja siitähän tässä kappaleessa onkin kyse. Huumeiden jälkeen matkataan paratiisikaupunkiin; biisi alkaa tutuilla riffeillä ja kappaleen kertosäkeillä, joita seuraa jammitteleva soolo. Kun pilli viheltää, polkaistaan isompi vaihde silmään ja Axl aloittaa palopuhemaisen laulunsa Yhdysvaltojen turmeltuneisuudesta. Ennen viidettä minuuttia Slashin tulikuuma soolo antaa lisää virtaa kappaleeseen; soolo huipentuu vasta ”Paradise Cityn” viimeisillä sekunneilla.

Esikoislevyn yksi mielenkiintoisimmista kappaleista on ehdottomasti ”My Michelle”, joka kuvailee raadollisesti yhtyeelle läheisen ”Michellen” elämää. Nainen on menettänyt oman elämäsnä hallinnan, mutta sanoituksissa on kuitenkin pientä toivoa paremmasta. Alun kevyen tunnelman jälkeen kappale suorastaan kääntyy päälaelleen, kun Axl rähjää sanat suusta ulos ja riffejä murjotaan voimalla. ”My Michellen” jälkeen ”Think About You” kuulostaakin huomattavasti kevyemmälle, vaikka Slash ja Izzy kurittavatkin kitaroita urakalla. ”Think About You” sisältää siirappiset lyriikat, joista onkin helppo siirtyä ”Sweet Child O’Mineen”. Korkeat kitarakuviot nostattavat tunnelmaa ylös ja Axl lisää mukaan pehmeitä vokaalejaan. Kappaleen sanoitukset ovat kauniit ja saivat innoituksensa Axlin senaikaisesta parisuhteesta Erin Everlyn kanssa. Myös tunnelma on monivivahteinen – toisaalta rakkauden täyteinen mutta myös kaihoisa.

Kun ”Sweet Child O’Mine” on selvitetty, lyö ”You’re Crazy” nyrkillä naamaan. Äsken niin kauniista ja rauhallisesta tunnelmasta siirrytään yhtäkkiä tiukkaa turpaanvetoon, jossa Axl vuorostaan tylyttää naistaan. Kontrasti on raju ja kuvastaa varmaan erinomaisesti niitä mielialan muutoksia, joita Axl on aikoinaan kokenut. ”Anything Goes” jatkaa energisyyttä mutta jää auttamatta keskinkertaiseksi kappaleeksi, josta lähinnä siirrytään erikoiseen ”Rocket Queeniin”. Tämä alkaa utuisissa tunnelmissa, ja kun Axl avaa suunsa, alkavat lyriikat kuumottaa korvia. Koska machoilevat lyriikat eivät riittäneet, kuullaan kappaleessa kahden minuutin jälkeen myös naisen voihkintaa ja Axlin puhkumista. Jotta ”kohtauksesta” olisi saatu aikaan mahdollisimman aidon kuuloinen, Guns ’N’ Roses nauhoitti seksikohtaukset pimeässä studiokopissa. Voihkinnan ja puuskutuksen jälkeen esille tulevat hienot kitarakuviot, ja neljän minuutin jälkeen kappaleen tunnelma muuttuu kauniimmaksi. Ero alkuminuutteihin on niin valtava, että voisi luulla kyseessä olevan kaksi eri kappaletta. Kyseessä on kuitenkin yksi kuusiminuuttinen ”Rocket Queen”, joka päättyy sydäntä riipiviin sanoituksiin.

Siinä missä Guns ’N’ Rosesin ”Use Your Illusionsit” pitävät sisällään enemmän tai vähemmän yhtenäisen kappalekokonaisuuden, ei ”Appetite For Destruction” juurikaan rönsyile vaan pysyy tiukkana pakettina. Toki levyltä löytyy muutama tasapaksu veto, mutta albumi on alusta loppuun rosoista, peittelemättömän härskiä ja viihdyttävää kuunneltavaa. Syitä sille, miksi debyytti on ”Use Your Illusionseita” parempi kokonaisuus, on monia: Vuonna 1987 Guns ’N’ Roses oli vielä motivoitunut ja yhtenäinen bändi, joka toimi jäsenten välisellä yhteistyöllä. Yhtyeen vokalisti Axl Rose oli vielä silloin paremmassa kunnossa, kuin mihin hän vajosi ennen 90-luvun taitetta. Axl Rosen käytös muuttui huomattavasti hankalammaksi ja itsekkäämmäksi yhtyeen myöhemmän uran aikana, ja tähän bändi lopulta myös kaatui. Yhtyeen esikoislevyltä on kuitenkin kuultavissa aitoa soittamisen vimmaa ja musiikillista nälkää. ”Appetite For Destruction” on kiistämätön osa rockin historiaa ja myös vahvin albumikokonaisuus, jonka Guns ’N’ Roses on tähän päivään mennessä tehnyt.

Kappalelista:

1. Welcome To The Jungle
2. It’s So Easy
3. Nightrain
4. Out Ta Get Me
5. Mr. Brownstone
6. Paradise City
7. My Michelle
8. Think About You
9. Sweet Child O’Mine
10. You’re Crazy
11. Anything Goes
12. Rocket Queen

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen