4 ei-metallimuusikon metallikokeilua Strömsön tältä ja tuolta puolen

ruma christopher lee levynkansiMonelle, varsinkin Yhdysvalloista kotoisin olevalle muusikolle tai muusikoksi siirtyvälle Strömsö on valitettavan kaukana. Silloin on myös täysin mahdotonta mennä, sanonnan mukaisesti, kuin Strömsössä. Kaikille tässä esiintyneille metallimusiikki on kuitenkin tavalla tai toisella lähellä sydäntä, mutta lopputulokset ovat hyvin vaihtelevia. Aloitetaan Teenage Mutant Ninja Turtlesien viidennestä jäsenestä, Vanilla Icesta.

Vanilla Ice sai aikanaan melko kyseenalaista mainetta siitä, että hän väitti yhteensattumaksi sitä, että Ice Ice Baby -hittikappaleen bassokuvio vain sattui olemaan täsmälleen sama kuin Queenin Under Pressure -kappaleessa. Koska vastaavalla tavalla 9-vuotiaille markkinoitu Rick James -lainastaan rehellisempi rap-suuruus MC Hammer ei saavuttanut nostetta post vasara-aikaan pysähtelyn, ei suuria voitu odottaa Vanilla Icenkään uralta.

Ura meni, kuten sanottua, päin härän pyllyä ja sehän miestä vasta vituttikin. Niin paljon itse asiassa, että hän päätti purkaa vihansa musiikkiin, täsmälleen niin massiivisella menestyksellä kuin voisi odottaakin.

Nu metal on vaikea laji, mutta ei niin vaikea etteikö muualta tunnettu ihminen voisi siinä jotenkin pärjätäkin. Muun muassa Pähkähullusta Professorista ja The Matrix -trilogian Niobena tunnettu näyttelijä Jada Pinkett Smith lauloi ihan mukiinmenevässä, joskin unohdettavassa Wicked Wisdomissa.

Muistan rouva Smithin saaneen paljon täysin tarpeetonta pilkkaa tästä niskaansa, koska esitys on vähintään uskottava. Omaan korvaani tämä kuulostaa täysin Sevendustilta naislaululla, koska en osaa enkä erityisemmin edes halua erottaa nyansseja keskikastin pomppumetallista. Jadalla tämä meni kuitenkin täsmälleen niinkuin Strömsössä ja yhtyeen menestys ei ainakaan hänestä jäänyt kiinni, koska sekä laulutaitoa, raivoa että karismaa riittää.

Christopher Leen ura elokuvan saralla on niin merkittävä, että miehen maineen kannalta on täysin samantekevää miten sanoinkuvaamatonta bullshittiä vanha herra levyllä julkaisee. Itse asiassa herra teki täsmälleen sen, eli metallia joka on sekä äänen että kuvallisen ilmaisun osalta semmoista josta on hankalaa saada tolkkua onko se vaivaannuttavaa vai hulvatonta.

Christopher Leen metallimusiikki on kuin audioversio brittisarja The Officen David Brentistä. Se aiheuttaa joko voimakasta myötähäpeää tai vaivaantumista ja mikäli sinulla ei ole lainkaan sydäntä, saatat jopa nauraa sille. Jos tästä pitää, voi sanoa kuuluvansa jonkinlaiseen kuninkuusluokkaan. Siihen joukkoon joka syö tiiliskiviä, paskoo raakabetonia ja hakee vielä santsit. Tai sitten ei. Paa ra pa pamp paa.

Charlemagnen joulutervehdyksen kauhujen jälkeen siirrytään Arkhamin Kirjastoon ja toivotaan, että Wilbur ei ole siellä. Suomen sympaattisin rokkari, Samae Koskinen, on monen muun suomalaisen rock- ja pop-artistin tapaan soittanut kellarissa metallia. Mukana on myös melko monesta bändistä tunnettu Jussi Lehtisalo ja lopputulos on uskottava.

Samaen ja kumppaneiden metalliesitys menee aivan täysin putkeen. Tuotos kuulostaa siltä kuin sen olisi joku kulttibändi tehnyt vuonna 1991 ja tämä ei ole kvantisoidun suffoklooni-deathin aikakaudella ollenkaan huono asia. Riffi on tiukka, laulut on kaiutettu asiaankuuluvan liikaa ja tämä yksinkertaisesti toimii. Kokeiluista ehdottomasti onnistunein tulee metallin luvatusta maasta, eli Suomesta ja tähän onkin hyvä päättää.