40 vuotta omintakeista parhautta – klassikkoarviossa Iron Maidenin debyytti

Muutamaan otteeseen on Lontoon kadut varmasti lakaistu sitten huhtikuun 14. 1980, jolloin ilmestyi parikin kovaa britti-heavyn klassikkoa. Toinen näistä Judas Priestin ”British Steelen” lisäksi oli tietenkin Iron Maiden -yhtyeen debyytti, joka ei sen kummemmin ollut otsikkoa itselleen saanut. Tämän arvion kirjoittaja oli tuolloin vielä yhtä kaukainen haave jonkun horisontissa, kuin Paul Di´Annon leijunta pienissä pilvissään.

Heti alkuun se tärkein asia joka levyä kuunnellessa tulee mieleen: Iron Maidenin debyyttialbumilta pystyy aistimaan ajan hengen. Sen voi paitsi kuulla, niin myös lähes nähdä ja maistaa musiikin välityksellä. Tunnelmaa voivat siivittää promokuvat yhtyeestä ja etenkin punk-henkinen Eddie-maskotti kansikuvassa tiiliseinä taustallaan, mitä todennäköisimmin Lontoon East Endin katukuvassa. Tässä mielessä Iron Maidenin jokainen levy, mutta erityisesti kaksi ensimmäistä ovat kulttuurihistoriallisestikin merkittäviä tapauksia. Ja vaikka albumin tunnelma feikkaisikin ajan henkeä jälkipolville, se luo siitä kaikesta sen kaltaisen illuusion, jonka avulla periaatteessa pääsee aikamatkustamaan kauas pois noihin aikoihin.

Koko tuo maailma, jonka Iron Maidenin debyyttialbumi luo, tulee pääasiassa kitaristien, Dave Murray ja Dennis Stratton, vanhojen putkivahvistimien tilaäänenä tallennetusta kevyestä kaiusta. Nuoruuden adrenaliinilla soitettuja riffejä vain juuri sopivalla kirkkaalla säröllä ei voi kuin ihailla. Albumi alkaa energisellä ”Prowler”-kappaleella, jonka sanoitukset siivittävät heti alkuun jo aiemmin mainittua Lontoon katujen tunnelmaa 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Suomeksi sanottuna albumi kuulostaa heti alkuun pitkälti siltä miltä se näyttääkin kansikuvien ja promokuvien perusteella. Koska kansikuvassa on selvästi ilta tai yö, ja laulaja Paul Di´Anno laulaa pusikossa ryömimisestä ja hiipimisestä, sekä kaupungilla naisten tarkoituksenhakuisesta kohtaamisesta, on tunnelma omiaan kattamaan niin paljon jopa 1980-luvun elokuvien henkeä, ettei se voi olla kuin tietyllä tapaa kiehtovaa.

Toisena kuultava ”Remember Tomorrow” on yhä 40 vuotta myöhemmin monipuolisimpia Iron Maiden -kappaleita ja varsin paljon coveroitukin sellainen. Balladimaisen ja alkuun utuisenkin tunnelman omaava kappale on sopinut niin Metallican kuin Opethinkin soitettavaksi varsin onnistuneesti. Varsinainen New wave of British Heavy Metal -aikakauden klassikko, mikäli pohtii sitä, miten Iron Maiden rohkeasti juuri ”Remember Tomorrow:n” kaltaisilla kappaleilla otti pesäeroa muihin NWOBHM-yhtyeisiin heti kättelyssä. Se sama rohkeus jos mikä on varmasti tuonut Iron Maidenin kaikkia aikalaisiaan nuoria brittiyhtyeitä huomattavasti pidemmälle.

Tekninen taituruus on levyllä etusijalla. Nykyaikana sen kuulee levyltä jopa korostuvan, koska albumi on äänitetty aikakaudella, jolloin oikeasti täytyi lyhyessä ajassa saada paljon valmiiksi, ilman mahdollisuuksia korjata juuri mitään jälkikäteen. Ei ole mitenkään epäselvää, että eniten Iron Maidenin tuolloisista jäsenistä soitannollisesti dominoivat paitsi pääasiallinen biisinkirjoittaja Steve Harris, niin myös nykyään jo aivan liian aliarvostettu kitaristi Dave Murray. Jokainen soolo, nopea riffi, hidas ja haastava näppäily kuulostaa Iron Maidenin debyyttialbumilla siltä, että ne olisivat viimeisen päälle treenatut ennen äänityshetkeä. Koko yhtye on parhaimmillaan itse asiassa lähes liekeissä. Kuiva bassosoundi ja viimeistelemättömät vahvistimien vinkumiset, jotka levylle on jätetty, tuovat kokonaisuuteen vain hieman lisää ”sitä jotain”. Aitoutta.

Kolmantena levyllä oleva ”Running Free” on levyllä se pakollinen lyhyempi singlehitti, jota aika on vain kullannut – ja jota yhtye oman nimikkobiisinsä lisäksi on soittanut konserteissaan varsin usein läpi isojenkin kiertueiden. Takuuvarmoja yleisöä livetilanteissa viihdyttäviä ralleja, joista varsinkin ”Running Freen” puoli-angstikkaat ja jälleen ajan hengen mukaiset lain rikkomiseen viittaavat sanoitukset saavat varmasti vanhemmatkin fanit tuntemaan itsensä edelleen nuoriksi. Kaikessa nuoruuden innossa tehdyt sanoitukset ovat toisaalta hyvin tyylikkäästi myös jonkinlaista rikos-sarjakuva-romantiikkaa, jota tietenkin toiset ymmärtävät paremmin kuin toiset.

Mikäli Iron Maidenin debyytin kohdalla ollaan täysin rehellisiä, ei siltä lopulta täysin heikkoa kappaletta edes löydy. Hieman hullunkuriset ”Charlotte the Harlot” ja ”Iron Maiden” omaavat pienestä sanoitusten typeryydestään huolimatta kappaleiden rakenteiden kannalta varsin uniikkeja ja tyylikkäitä ratkaisuja, perustuen pitkälti kitarariffittelyyn. Albumin parasta antia ei voi kuin ihailla. Näistä valitettavan paljon kaikkien muiden kappaleiden varjoon usein jäänyt ”Strange World” on täydellinen seesteisempi kappale, vaikka se ei niin sanotusti klassista Iron Maidenia ehkä edustakaan. Tai toisille toki edustaa ja toisille ei, mutta ottaen huomioon miten paljon esimerkiksi kauhuromantiikkaan kallellaan olevaa albumin neljättä raitaa ”Phantom of the Operaa” on yhtye soitellut livenä, ei ”Strange World” ole koskaan saanut ansaitsemaansa huomiota Iron Maidenin konserttilavoilla. Albumin ainut instrumentaali ”Transylvania” sopii täydellisesti keskivaiheille, ollen harvinainen tapaus siksikin, että sitä ei levyyn aikanaan ensikertaa tutustuessa edes pelkäksi instrumentaaliksi meinannut huomata. Sen verran koukukas ja ideoita pursuava neliminuuttinen on kyseessä.

Iron Maidenin debyyttialbumi ”Iron Maiden” on sanalla sanoen edelleen paitsi tärkeä albumi yhtyeelle, niin myös koko myöhemmälle metalli-skenelle tai ylipäältään rock-musiikille. Se on omalla tavallaan tyylikäs, vaihteleva, tunnelmallinen ja useiden mielestä edelleen jopa paras Iron Maidenin levy. Mikäli joku muistelee tässä kohtaa Bruce Dickinsonin kommenttia siitä, että kyseessä olisi vain ”paska levy”, asian voi aina ajatella pienenä kateutena siitä, ettei mies itse ollut vielä mukana levyllä. Vaikka Dickinsonin kommentti liittyi enemmän tai vähemmän siihen, miten punkahtavalla otteella Iron Maiden ajan hengen mukaisestikin tuolloin revitteli, ei se vie albumilta mitään tyylillistä seikkaa kuitenkaan miinuksen puolelle. Punkkia albumilla on korkeintaan parilla viimeisellä raidalla sekä kansikuvan Eddie-maskotin hiustyylissä. Niin hyvä laulaja ja keulakuva kuin herra Dickinson onkin, edes hän tuskin olisi tuolloin tehnyt levystä yhtään parempaakaan. Sen verran hyvin ovat palaset olleet kohdallaan jo Iron Maidenin debyyttialbumilla. Ja mikä tärkeintä, sillä on kaikkien Iron Maidenin albumeiden tapaan se aivan oma tunnelmansa.

Kommentoi julkaisua