70-luvun nostalgiaa tihkuva Graveyard uudelleen rakennettuna Tavastialla
Graveyard esiintyi pimeänä torstaina 22. marraskuuta Helsingin Tavastialla. Tuota Led Zeppeliniinkin verrattua bluesvaikutteista hard rock -bändiä lämppäsi toinen okkultismiin kallellaan oleva ruotsalainen bändi, Hällas. Kiiltäviin viittoihin sonnustautunut Hällaksen kokoonpano jatkoi seuraavana päivänä Graveyardin mukana Jyväskylän Lutakkoon taikakitaroitaan vispaamaan. Koska Graveyardin nerous luotaa niin syvälle sieluuni, keskityin keikalla ensisijaisesti bändiin ja sen kokoonpanohajoamisten jälkeen syntyneeseen uuteen ”Peace”-levyyn. Saavuin Tavastialle kuitenkin niin, että ehtisin kokemaan livenä myös osan Hällaksen antia.
Tavastian etuovella en yllättynyt ilmassa leijailevasta miedosta pilven tuoksusta ja ulkopuolelle venyneestä jonosta. Nostalgisessa miljöössä kaikki tapahtuu odotetusti – narikassa ollaan tehokkaita ja kompaktissa tilassa pääsee suht nopeasti ostamaan kalliin tuopin. Merch-pöydällä on vinyylien lisäksi esillä Graveyardin lukuisia erivärisiä paitoja sekä lippiksiä. Jokaisessa tuotteessa on bändin hieno, uusi logo. Myynnissä on vielä erikseen naisille sopivaa bändin psykedeelistä kissapaitaa. Hällas sahasi parhaillaan lavalla antaumuksella koko olemuksellaan rouheeta rokkia viimeisen kappaleensa aikana. Yllättävän tavallisen näköinen yleisö näytti antavan hyväksyntänsä niin hiuksia heilauttavilla nyökkäyksillä kuin myös esityksen jälkeisillä kehuilla. Ehkä bändi on ansainnut paikkansa Graveyardin rinnalla.
Mainos päättyy
Graveyardin yleisössä odotetaan hiljaisuudessa silkkaa hunajaa räiskivää spektaakkelia. Viileän siniset valot etsivät hitaasti suuntaansa, ja lava näyttäisi olevan saman kevyen sumun peitossa kuin mitä on bändin musavideoissa. Lavan taustaseinän peittämä punertava, erikoisella esineellä oleva kuva on ”Peace”-LP:n takakannesta. Esine on muuten sama rikkinäiseltä aurinkokunnalta näyttävä henkiradio kuin mitä vinyylin etukannessa olevalla patsaalla on kädessään. Levyltä tullaankin soittamaan puolet keikalla esitettävistä biiseistä. Kello on jo yli kymmenen, joten lavalle bassot ja kitarat virittämään tullut äänimies saa osakseen pari aplodia. Tärkeätä työtähän hänkin tekee.
Viimein lavalle pamahtaa Graveyard innostuneiden huutojen saattelemana. “Walk On” -biisi poljetaan bootseilla heti käyntiin. Pitkätukilla on esiintymisessään heti liikettä mukana. Uuden levyn biisit eivät tietenkään sytytä kaikkia yleisössä samalla tavalla. On myös sanottava, että on torstai-ilta, eikä perjantai. Moni ehkä odottaa kuulevansa viimein livenä kaikki ne runsaasti kulutetut lempikappaleet, vaikka ”Peace” onkin yltänyt Suomen viralliselle listalle. Biisien välissä on myös paikoin pitkähköjä taukoja, ja yksikin kylähullu huutaa: ”Soittakaa jo!” Pientä viritystä on siis meneillään. Valot ovat kännissä ja sammuvat kokonaan kahden biisin jälkeen kesken seuraavan esityksen. Kaikki ei mene nappiin, mutta vika ei ole Graveyardin.
Mainos päättyy
”Peacen” tuotoksista neljänneksi esitetty “The Fox” oli se kappale, joka ikään kuin nosti yleisön kitaroillaan veden alta ylös. Kitaraa komppaavan vokalisti Joakim Nilssonin ääni on ytimessään nappisuoritus, vaikka hän vetääkin kappaleet hieman eri tyylillä kuin äänitteillä. Havahduin bändin soitannalliseen ylivertaisuuteen, mikä pisti myös miettimään, miten näin tasokas uutta ja vanhaa yhdistävä bändi ei esiinny Suomessa suuremmalla lavalla. Tätä Graveyardin konserttia tukee Pohjoismaisen kulttuurirahaston Puls-apuraha, jonka ohjelman tavoitteena on vahvistaa pohjoismaisia musiikkimarkkinoita. Pohjoismaiset artistit esiintyvät kuulemma paradoksaalisesti harvoin muissa Pohjoismaissa, ja artistien on ensin tehtävä läpimurto kansainvälisillä markkinoilla ennen kuin he voivat tehdä läpimurron muissa Pohjoismaissa.
”Uncomfortably Numb” oli se kappale, joka räjäytti pankin. Yleisössä laulettiin mukana, ja osalla oli ilmassa kännykät, joissa oli ikään kuin liekki, mikä toisaalta vähän hämmensi. En nähnyt, oliko taaempana oikeita liekkejä ilmassa. ”Uncomfortably Numbin” jälkeen jatkettiin uuden rumpalin, Oskar Bergenheimin, vetojen eskaloimana toisella ”Hisingen Blues” -levyn kappaleella ”Buying Thruthilla”. Nilsson eläytyi täysin kappaleisiin. Yleisö liikkui lattialla niin paljon kuin torstaina Tavastialla voi liikkua – Nilsson muistutti itse asiassa keikan alussa yleisöä siitä, ettei yleisön sovi räyhätä. ”Hisingen Bluesilta” soitettiin toiseksi eniten kappaleita koko esityksessä, loppupuolella soitettiin vielä kolme kappaletta lisää. ”Lights Out” -albumi oli keikalla myös ihan hyvin edustettuna, sillä siltä soitettiin ripotellen “The Suits, the Law & the Uniform”, “Goliath” ja “Hard Times Lovin’”.
Olisin toivonut, että kitaristi Jonathan Ramm olisi hiustensa alta osallistunut useammin taustojen vetämiseen, sillä mikki oli kaikkien paitsi rumpalin naaman edessä. Basisti Truls Mörck oli useammin äänessä ja vetikin erittäin onnistuneesti kokonaisen kappaleen. Vaihtelu plektralla ja sormilla soittamisen välillä toimi myös hyvin, jälkimmäisen tapauksessa plektra asetettiin hetkeksi suuhun jammailemaan.
Yleisön annettiin odottaa encorea yllättävän kauan. Yhtenäisiä yleisöhuutoja ei syntynyt, vaikka taputukset välillä yhtyivätkin ennen hajoamistaan, ja epämääräinen aaltoilu jatkui encoren alkuun asti. Mörck sormeili ”Low’n” matalalla, nousevasti käyntiin. ”Ain’t Fit” sai yleisön villimmin liikkeelle, minkä jälkeen päästiin tietenkin tuhannen flamingon saattelemana ”Sireniin”, joka on monen mielestä yksi bändin ykkösbiisejä.
Olisin halunnut olla keikalla vielä ylimääräisen tunnin ja kuulla runsaammin kappaleita eri levyiltä. Esimerkiksi ”Blue Soul” -biisin ja”The Apple and the Three” olisi ollut kiva kuulla, mutta toki uutta levyä on mainostettava. Siinäkin saattaa olla tulevia lemppareita. Toivottavasti Graveyard vierailee jatkossa useammin Suomessa, kerta bändiin on saatu rauha.
Graveyard-settilista:
Mainos päättyy
Walk On
Please Don’t
The Suits, the Law & the UniformThe Fox
Goliath
Uncomfortably Numb
Buying Truth
Cold Love
Bird of Paradise
Shunken (Magnetic Shunk?)
Hard Times
It Ain’t Over
Hisingen Blues
—
Low
Ain’t Fit
Siren
Teksti: Sari Kivijärvi
Kuva: Hannu Tiainen