’70-luvun rockin rääppiäisillä – arviossa Ugly Kid Joen ”Rad Wings Of Destiny”

Ikämiesvuosilukemiin ehtinyt Kalifornian vaihtoehto-hard rockariviisikon, Ugly Kid Joen viides kokopitkä albumi ”Rad Wings Of Destiny” päättää yhtyeen seitsenvuotisen levytystauon. Albumin julkaisun ajoitus sattuu parahiksi yhtyeen debyyttialbumin, ”America’s Least Wantedin” 30-vuotisbileiden paikkeille. Ja mikäpä sen parempi tapa onkaan juhlistaa yhtyeen menestyksen merkkipaalua, kuin pistää kiekollinen uutta räminää kehiin.

Mukaan ”Rad Wings Of Destinyn” tuottajaksi on houkuteltu kukas muukaan kuin debyyttialbumin tuotannosta vastannut Mark Dodson. Mukana levyllä kuullaan koko Ugly Kid Joen kulta-aikojen kokoonpanoa, basisti Cordell Crockettia, tuottajanakin kunnostautunutta kitaristia Dave Fortmania ja aisapariaan, yhtyeen biisinteosta vuosien varrella pääosin vastannutta kitaristia Klaus Echstadtia. Lisäksi pääasiallisen rumpalin Zac Morrisin ohella osan albumin biiseistä soittaa ysärin puolivälistä lähtien yhtyeen mukana periodeittain työskennellyt rumpali Shannon Larkin. Yhtyeen sydän ja sielu, persoonallisesta äänestään edelleen tunnistettava raspikurkku vokalisti Whitfield Crane on skilssiensä puolesta edelleen terässä. Hänen laulutyylinsä ja äänensä voi jopa oikeastaan sanoa kultivoituneen iän myötä, mikä on albumilla yhtyeen suurimpia hyveitä ja valonpilkahduksia. Lisäksi albumilla kuullaan myös vuosien varrella Ugly Kid Joen kiertueilla vuorollaan Fortmania paikanneita kitaristeja, Sonny Mayoa (Amen, Snot, Sevendust) ja Chris Catalystia (The Sisters Of Mercy, Terrorvision, The Wildhearts).

Paperilla lupaavalta vaikuttavaksi albumiksi ”Rad Wings Of Destiny” osoittautuu kuitenkin kaksiteräiseksi tapaukseksi. Laiskasti laahaava AC/DC-pastissi ”That Ain’t Livin’” ja jonnekin Sladen ja T-Rexin 70-luvun puolivälin voimaglamin maakuoppaan putoava ”Not Like The Other” vaikuttavat perus rock -ryöpytyksessään melko inspiroitumattomalta ryöstöviljelyltä. Kaiken päälle niistä puuttuu yhtyeelle olennaisen tyypillinen melodinen leikittelevyys. Albumin ykköskastin biiseihin kuuluvat ilman muuta heti perään tulevat, tunteen paloa huokuvat ja yhtyeen ikääntymisestä luontevalla tavalla kertovat akustiset slovarit; kauniisti kudottu ”Everything’s Changing” ja kuuntelukertojen myötä alati parantuva voimaballadi ”Kill The Pain”.

Albumin suurin ongelma on, että sen rokkaavampien biisien ideat ovat Kalifornian kosseilta tällä kertaa äimistyttävän hukassa. 1960-luvun puolivälin The Kinks -klassikko ”Lolan” alkuperäiselle versiolle liiankin uskollinen coverointi toimisi musiikillisesti hedelmällisemmässä ympäristössä. Edellämainitun lisäksi parhaat päivänsä nähneitä ja kupsahtaneita rockistarboja muisteleva, alleviivaten menneisyyteen urottava Danko Jones -mallinnos ”Dead Friends Play” jättää albumin alkupään rokimmasta tarjonnasta vielä entistä ummehtuneemman ja tyhjänpäiväisemman jälkimaun. Onneksi loppupään materiaalin suhteen yhtye ottaa hienoisen ryhtiliikkeen. Reippaan ja funkahtavan notkean ”Up in the Cityn” ja hellyttävän autenttisen heinähattukantrin ”Drinkin’ And Drivin’” myötä kurssi kääntyy parempaan. Lopulta kuitenkin albumin rantakaislikosta kuiville kiskovat vasta Judas Priestin kasarimallin elektro rockin virtaviivaista poljentoa tavoitteleva ”Failure” ja vahvimmin yhtyeen omalla maaperällä seisova AOR-painotteinen country rock ”Long Road”.

Yhtyeen tunnusomaisimmista merkeistä; metallisista vivahteista eikä edes ysärin vaihtoehtorock-riffittelystä vuoden 2022 Ugly Kid Joessa ole jäljellä sitä vähääkään. Nuo elementit yhtye on ikääntyessään korvannut moneen kertaan paremmin jossain eri yhteydessä tehdyillä jämälaarin rokkirenkutuksilla, jotka suurimmaksi osaksi olisi voitu surutta heittää suoraan kierrätyskoppaan. Tältä levyltä on lisäksi turha odottaa uusia ”Neighborin”, ”Everything About Youn”, ”Cats In The Cradlen”, ”Milkman’s Sonin” tai ”Would You Like to Be Theren” kaltaisia, ykkösluokan UKJ-siivuja. Yksin albumin akustisista biiseistä olisi tosin saanut kasaan erinomaisuutta hipovan EP:n. Tällaisenaan albumi on yksittäisine välimallin onnistumisineen laatubändiltä valitettavan linjaton ja ponneton kyhäelmä biisejä sieltä sun täältä.