80 vuotta sinisten mokkanahkakenkien vietävänä – arviossa Jussi & The Boysin ”Rokaten tieni meen”

Kotimaista rock ’n rollia ei käytännössä olisi sellaisenaan ilman Raittisten veljesten, Jussin ja Eeron seitsemälle eri vuosikymmenelle ulottunutta laajamittaista musiikillista uraa. Lukemattomille eturivin artisteille esikuvan ja edelläkävijän roolissa olleet kotimaisen juurimusiikin eturivin muusikot ovat tehneet pitkän ja kunnioitettavan uran kotimaisen musiikin hyväksi. Tällä kertaa veljeksistä vanhemman, juuri 80 vuotta täyttäneen Jussin luotsaama luottoyhtyeensä toimii kuin rasvattu. Uudella, Risto Hemmin äänittämällä ja Janne Haaviston miksaamalla albumilla, se ”Rokaten tieni käyn” soi täyteläisen pehmeästi unohtamatta kuitenkaan tyylilajin vaatimaa vääntömomenttia.

Kokoonpano albumilla on Jussi Raittinen (laulu ja kitara), Rudy Ryynänen (lyömäsoittimet), Lasse Sirkko (basso), Jari Metsberg (kitara) ja Tuomas Metsberg (kitara, taustalaulu, tuotanto). Mukana kappaleilla on myös pitkä liuta yhtyeen riveissä vuosikymmenten aikana vaikuttaneita muusikoita. Jussi & The Boys soittaa saumattomasti ja hillittömällä nyanssitajulla yhteen pitäen pääpainon 1950-1960-lukujen taitteen rock ’n rollissa ja americanassa. Ja jos tyyli ei pysykkään koko aikaa aivan tyylipuhtaasti puuvillapeltojen tuoksuisessa blues-pitoisessa tulkinnassa, niin pihlajapuiden värittämässä amerikan mallin kantrimusiikissa, motownissa ja southern boogiessa. 

Otis Blackwellin kynäilemä ”Paralyzed” -käännös, ”Melkein halvaannuin” twistaa tyylillä heti albumin kärkeen. Harri Taittosen Little Richard -tyyppisen pianontaonnan ja Juha ”Jay” Kortehiston uhkeasti soivien puhaltimien säestämänä se rokkaa ikämiesottein erittäin tyylikkäästi. Seuraavaksi keinahdellaan duurisointuisilla ”Kaihon Laineilla”, joka asettaa riman korkealle ajatellen loppualbumia. Onhan kysessä sentään David Halin tekemä ja Johnny Cashinkin American Recordings -levytyksillään versioima ralli ”Sea of Heartbreak”. Biisi taipuu Jussi & The Boysien tasapainoisesti svengaavassa käsittelyssä omaleimaisen komeasti.

Aikoinaan Juice Leskisen sanoittama, imelähkö Amerikan mallin fiftariballaadi ”Rakkaus on ikuinen” jousi- ja taustalaulutrioineen on albumin suloisinta antia. A-puolen riemukkaimmaksi kappaleeksi nousee lopulta erittäin tarttuva ja mukaansa tempaava vanhan liiton mukainen maljan nosto lempeälle miehisyydelle, aiemmin mm. Johnny B.D. And The Gasoline Guysin versioima ”Kantrimusaa ja honkitonkkii”. Jussi & The Boys sivelee biisin äänimaiseman pintaan särmikästä southern boogieta.

Hienosti kehräävä ”Oklahoma Hills” kääntyy bändin käsittelyssä leppoisaksi ja autenttiseksi kesälomamatkafantasiaksi, ”Joensuu”. Herkällä ymmärryksellä sovitettu Verner Stowallin ja Bobby Georgen säveltämä, Elviksen ja Merle Haggardin tunnetuksi tekemän, surusaattueesta koruttomasti kertovan balladin, ”Long Black Limousinen” härmäkäännös ”Pitkä musta auto” toimii B-puolen alkuun kuin noiduttu. Hoedownin ja Garbon biisinikkarin, Esa Elorannan käsialaa ovat puolestaan entisajan romantiikkaa tihkuva ”Nyt tai ei koskaan” ja albumin oikeutetusti päättävä, erittäin kaunis ja herkkä slovari ”Ehkä muistat mut”.

Loppupuolen instrumentaali-irroittelun kunnispaikan ansaitsee oikeutetusti Lennon-McCartney -laatutakuulla tehty The Beatles -instrumentaali, ”She’s A Woman”. Juhla-albumin kruununa toimii mainiosti suomentama albumin nimikkobiisi, suomennettu versio Mack Vickeryn ”Rockin’ My Life Away”:sta. Perinteikkäästä anglo-amerikkalaisen rock ’n rollin taikinajuuresta muovattu nimikkobiisi on juuri sitä itseään, mistä mm. Motörheadin Lemmykin vielä eläessään loihti Head Catin biisien nelitahtipoljennon ja eläimellisen perinnemusiikin hengen.

Kyseessä on rikkaasti soiva, rakkaudella ja optimistisuudella artistin mittavasta elämänkokemuksesta ammentava teos, joka tarjoaa kuulijalle hyvää oloa tuottavia hetkiä vielä pitkään ensi kuuntelusta.