Äärimetallia koko rahan edestä – Belphegor, Kampfar ja Hideous Divinity On the Rocksissa

Kalman värein tahrittu hahmo nostaa ilmaan vuohen kallon samalla, kun taustalla soi mahtipontinen orkestraatio. Vielä hetki sitten ilman valtasi raatojen löyhkä, mutta nyt sitä hallitsevat lähes pökerryttävän vahvat suitsukkeet. Latinankieliset sanat julistavat messuaan, kun orjantappurakruunuja kantavat pääkallot katsovat tyhjyyteen. Kyllä, Belphegorhan se siinä. 

Itävallan death- ja black metal -ihme saapui Suomeen neljälle keikalle osana uusimman ”The Devils” -albuminsa (2022) Euroopan-kiertuetta ja toi mukanaan kovan luokan äärimetalli-iltamat. Kun samana iltana saattoi nähdä Belphegorin lisäksi italialaisen teknistä death metalia soittavan Hideous Divinityn sekä norjalaisen pakanallisen black metal -yhtye Kampfarin, ei tilaisuutta raaskinut jättää väliin. Tässä tunnelmia loppuunmyydyltä keikalta Helsingin On the Rockissa perjantaina 24. maaliskuuta.

Ensimmäisenä lavalle nousi minulle ennestään tuntematon yhtye, ruotsalainen vuonna 2003 perustettu Leach. Yhtye kuvailee musiikkiaan termillä ”thrash’n’roll”, mikä ei ole täysin tuulesta temmattu. Energisessä ja raskaassa musiikissa on selkeitä yhtäläisyyksiä esimerkiksi yhdysvaltalaiseen Exodukseen. Ja niin on muuten moneen muuhunkin: toisinaan mieleen tulee melodinen death metal tai Hatebreedin edustama metallisempi hardcore, myös The Haunted on mainittu esikuvana. Leach on ahminut genrejä kuin norjalainen Kvelertak konsanaan, mutta hyvistä puolistaan huolimatta se ei onnistunut täysin vakuuttamaan minua.

Minulla oli taannoin pitkään vaihe, jossa kuuntelin lähinnä thrash metalia. Yksi asia kuitenkin tympi: suuri osa 2000-luvun yhtyeistä vaikutti kierrättävän pelkästään esikuviensa ideoita pääsemättä kuitenkaan niiden tasolle. Siihen nähden Leach onnistui ilahduttamaan ottamalla mukaan elementtejä muista musiikkityyleistä. Esimerkiksi melodisen death metalin puolelle kallistuvat liidit olivat hyvä lisämauste, vaikka en juuri kyseistä genreä kuuntele. Erityismaininnan ansaitsee myös rumpali Joachim Dahlström, jonka energinen ja hardcore-vaikutteinen työskentely toi musiikkiin hyvää särmää.

Groove metal -tyylinen paksu kitarasoundi ei ollut aluksi mieleeni, mutta pienen sulattelun jälkeen sen alta paljastui tymäkkiä elementtejä. Jäin kuitenkin kaipaamaan syvyyttä. Varsinkin keskitempoisempi materiaali soi periaatteessa komeasti, vaikkei se ainakaan itselleni sisältänyt mitään erityisen mieleenpainuvaa. Kun yleisöäkin oli tässä vaiheessa iltaa vaatimattomasti, jäi Leach tuntumaan viime kädessä etäiseltä. Jälkikäteen jäin ihmettelemään, että death- ja black metal -tapahtumassa oli niin paljon Hatebreedia muistuttava esiintyjä.

Italialainen teknistä ja brutaalia death metalia soittava Hideous Divinity oli toista maata. Vuonna 2007 taipaleensa aloittanut yhtye ei ole liiemmin viihtynyt musiikkisoittimissani, mutta livenä meno oli viihdyttävää. Vokalisti Enrico Di Lorenzon komeat örinät ja vahva esiintyminen saivat minut lämpenemään koukeroisimmillekin biiseille, joissa vanhan koulukunnan death metalin liejuisuus loisti poissaolollaan. Korvaamattoman tärkeää oli myös Giuluo Galatin huikea rumputyöskentely, joka toi musiikkiin sekä intensiteettiä että tarttumapintaa.

Erityisen selväksi yhtye teki energisyytensä, kun laulaja hyppäsi mukaan pittiin. En ole itse harrastanut moista jalanmurtamisepisodin jälkeen, mutta yhtyeen ja yleisön välinen yhteys oli kaunista. Kun lopuksi esitettiin vielä pari kunnon mättöbiisiä, jäi Hideous Divinityn keikka heittämällä positiivisen puolelle. En voi kuitenkaan sanoa faniutuneeni täysin, koska teknisempi lähestymistapa musiikkiin jää minulle lähes aina raaemman ilmaisun varjoon.

Kolmanneksi vuorossa oli mustaa kultaa suoraan Norjasta, ja samalla minulle illan todellinen pääesiintyjä: vuonna 1994 perustettu Kampfar. Vaikka pakanallista black metalia soittava yhtye on ollut kasassa kohta kolmekymmentä vuotta, päästiin sen uljaista sävelistä nauttimaan Suomessa vasta ensimmäistä kertaa. Oma odotukseni ei yllä ihan noin kauas, mutta vajaa kymmenen vuotta lienen sitä itsekin Suomeen odottanut. Enkä vähiten nyt, kun yhtye julkaisi viime vuonna uskomattoman kauniin  ”Til klovers takt” -albumin.

Kun ”Djevelmakt”-albumilta lohkaistu ”Our Hounds, Our Legion” lähti käyntiin synaintron jälkeen, oli tunnelma lähes surrealistinen. Gorgoroth, Taake ja Enslaved lienevät Kampfaria tunnetumpia, mutta yhtye ansaitsisi tulla mainituksi aina, kun on puhe norjalaisesta black metalista. Kun joka nurkan takana odottaa ykkösluokan black metal -paahtoa ja jylhääkin jylhempiä melodioita, ei ainakaan minulla jää paljoa toivomisen varaa. 

Yhtä hyistä oli meno myös keikalla. Gaahl ja Taake-pomo Hoest lienevät yhtä kuin Norjan parhaat black metal -esiintyjät, mutta pysäyttävä ilmestys oli Kampfarkin. Tiukka mutta raaka soitto toi yhtyeen jylhän tuotannon eloon niin komeasti kuin uskaltaa toivoa. Erityisesti huomioni varasti jälleen upea rumpali sekä perustajajäsen Dolkin laulaminen. Dolk vaihtelee saumattomasti sekä norjan ja englannin kielen että eri laulutyylien välillä. Väkevän ärinälaulun lisäksi hänen arsenaaliinsa kuuluu kauniin haikea puhdas laulu, joka liehuu kuin revontuli hyisen talvimaiseman yllä. 

Olen nähnyt black metal -keikkoja enemmän kuin osaan laskea, mutta äkkiseltään ei tule mieleen monta, jotka olisivat olleet yhtä tajunnanräjäyttäviä ja ikonisia kuin Kampfarin ensimmäinen Suomen-keikka. Oli kulttuuriteko tuoda yhtye viimein tänne. Kiitos siitä kuuluu paitsi tapahtuman järjestäjille myös pääesiintyjä Belphegorille, joka pyysi Kampfarin mukaan kiertueelleen. On itse asiassa pieni ihme, että Kampfar ylipäätään nousi lavalle. Yhtye joutui ensimmäistä kertaa perumaan keikan kesken kiertueen, mutta Belphegorin ja Hideous Divinityn rumpalit pääsivät paikkaamaan sen rivejä uskomattoman lyhyellä varoitusajalla. Siinäpä vasta treeniä, kun soittaa samana iltana rumpuja kahdella äärimetallikeikalla.

Kun Kampfar oli odotetusti tajunnanräjäyttävä, suhtauduin Belphegoriin pikemminkin jälkiruokana kuin illan pääesiintyjänä. Vuonna 1992 perustettu itävaltalaisyhtye oli kuitenkin viime vuoden SteelChaoksessa sen verran kovassa vedossa, että tältäkään keikalta tarvitsisi tuskin poistua tyhjin käsin. Viime vuonna kahdennentoista kokopitkän albuminsa julkaissut kokoonpano tarjosi kuin tarjosikin paljon nautittavaa myös paatuneemmalle äärimetallifanille – joskaan ei ilman kauneusvirheitä. 

Mitä death- ja black metalin yhdistelyyn tulee, on Belphegor minun makuuni hankalassa paikassa. Yhtyeen ilmaisu ei ole yhtä raakaa kuin Archgoatilla tai varsinkaan Revengellä, mutta se ei ole myöskään yhtä mahtipontista ja viimeisteltyä kuin Behemothilla. Keikalla huomasin pitäväni useaa hitaampaa kohtaa tylsänä siitä asetelmasta tarkasteltuna. Yhtyeen hyvät puolet sen sijaan toimivat livenä paremmin kuin levyllä, ja onneksi jälkimmäisiäkin riitti runsaasti. Erityisesti aggressiivisimmat blastbeat-paahdot, joista tuli mieleen ruotsalainen Marduk, osuivat naulan kantaan. 

Musiikki on tietysti tärkeintä, mutta ihastusta herätti myös Belphegorin visuaalisuus. Kun lavalla toljottaa tyhjyyteen orjantappurakruunuilla koristeltuja pääkalloja ja vieressä löyhkää raatoja, on siinä jotain irvokkaalla tavalla kaunista. Varsinkin yhdistettynä Belphegorin tapaan käyttää musiikissaan latinankieltä ja kirkkomusiikkia muistuttavia kohtia. Asetelma ei ollut yhtä teatraalinen kuin Behemothilla tai yhtä näyttävä kuin Watainin liekit, mutta se tuki musiikkia erinomaisesti. 

Belphegor on pitkällä urallaan rakentanut paitsi fanikuntaa mutta myös tunnistettavan ja häijyn lavakarisman. Räjähtipä pittikin auki muutamaan otteeseen niin, että tieltä väistymiseen ei jäänyt paljoa aikaa. Tunnelma laski kuitenkin hetkittäisesti keikan lopussa. Yhtye hurrattiin takaisin lavalle esittämään vielä yksi kappale, ja se olikin yksi keikan parhaista. Tuntui kuitenkin antiklimaattiselta, kun nälkäinen ja kovaääninen yleisö jäi pyytämään lisää, mutta ainut vastaus oli roudauksen alkaminen. Aikatauluista on tietenkin pidettävä kiinni, mutta keikka tuntui loppuvan kuin seinään. Pientä ihmetystä ja huvitusta aiheutti myös se, kun keulahahmo Helmuth kysyi, onko yleisö aivan varma, että se haluaa kuulla vielä yhden kappaleen.

Belphegor ei ole omissa kirjoissani vielä genrensä kirkkain timantti, mutta yhtye veti tälläkin kertaa hienon keikan. Kaikkinensa ilta oli kuin pienimuotoinen äärimetallifestari, ja onkin hyvä jäädä odottamaan Hyvinkäällä 18.-20. toukokuuta järjestettävää Steelfestiä, jossa lavalle nousevat muun muassa debyyttialbumiaan juhlistava Carpahtian Forest sekä tänä vuonna uuden albumin julkaiseva ruotsalainen black metal -pataljoona Marduk. 

Kuvat: Niko Sihvonen / Rocktografia

Teksti: Teemu Esko

Settilistat:

Kampfar:

1. Our Hounds, Our Legion
2. Ophidian
3. Swarm Norvegicus
4. Urkraft
5. Mylder
6. Dødens aperitiff
7. Tornekratt
8. Det sorte

Belphegor:

1. The Procession
2. Baphomet
3. The Devil’s Son
4. Sanctus Diaboli Confidimus
5. Belphegor – Hell’s Ambassador
6. Conjuring the Dead / Pactum in Aeternum
7. Lucifer Incestus
8. Virtus Asinaria – Prayer
9. The Devils
10. Totentanz – Dance Macabre
11. Encore: Stigma Diabolicum