Accept @ The Circus, Helsinki 28.9.2014

No nyt! ”Metal Heart” kolahti koko levyn mitalta kovaa 12- vuotiaaseen pikkujätkään. Vuonna 1985 ei musiikkia tietenkään analysoitu, vaan suhtautuminen tapahtui tunnetasolla. Myöhemmin on tajunnut Acceptin poikenneen muusta tarjonnasta niin paljon, että huomion kiinnittyminen oli väistämätöntä. Sotilaallisesti rockaava heavy metal näytti keskisormea kimaltelevalle hard rockille. Yhtyeen ulosanti oli tarpeeksi kaukana myös Iron Maidenin tai Scorpionsin tyylisistä alan edustajista. Accept tulitti ankarammin, melodioita kuitenkaan unohtamatta ja viljeli kitarasooloissa klassisia teemoja. Yksi raakuutta lisäävä elementti oli Udo Dirkschneiderin rujo ääni, jota alleviivattiin maastoasuun pukeutumisella. Rockaava ote ja Udon ulosanti veivät palettia itseasiassa kummasti AC/DC:n suuntaan.

Udon ensimmäinen poistuminen riveistä oli surullista. Acceptin seuraava luku tauon jälkeen sisälsi juopon amerikkalaisen David Reece nimisen laulajan, jonka kanssa tehtiin yksi särmätön melodista hard rockia sisältävä levy. Levyn jälkeinen kiertue keskeytyi, kun uusi laulaja pätki yhtyetovereitaan kännipäissään turpiin. Toisen tauon jälkeen Udo palasi keulille, tuloksena kolme keskinkertaista levyä. Kolmas tauko kesti yhtä poikkeusta lukuun ottamatta noin 12 vuotta. Mark Tornillon löytymistä laulajaksi vuonna 2009 voidaan pitää yhtyeelle onnenpotkuna ja uutena alkuna. Viimeisimmät albumit ovat kaikki sitä komeaa vanhan liiton metallia, josta Accept tunnetaan. Ei välttämättä taivaallisen tajuttoman ihmeellistä, mutta mainiota tavaraa silti.

Omalla kohdallani ensimmäisen Accept -keikan aloitushetken lähestyessä yhtyeen monivaiheinen historia pyörii päässä. Puskaradio on kuuluttanut yhtyeen olevan huimassa kunnossa lavalla ja täytyy tunnustaa, että odotukset ovat korkealla, jopa tällaisella vanhalla ukolla kuin minä. Keikka on sikälikin mielenkiintoinen, että en ole todistanut livenä yhtäkään illan bändeistä. Uskomatonta, mutta en ole koskaan kuullut Battle Beastia edes levyltä tai radiosta.

Illan aloittava australialainen Damnations Day nostaa ilmoille kaksi kysymystä. Miksi tämä yhtye on lisätty kiertueen tarjontaan? Ja miksi minä tulin näin aikaisin paikalle? Olkoonkin, että yhtye on tuore tapaus, mutta kun tarjolla ei ole mitään kiinnostavaa. DD lisää heavy metalliinsa poweria, asennetta, melodiaa ja speed metalliin viittaavaa rujompaa poljentoa. Mitään ei vain ole tarpeeksi, homma jää puolitiehen. Lavapresenssi on kummallisen varovainen. Vähän siellä yritetään liikkua ja hymyillä varovaisesti ja tässäkin jäädään roikkumaan puolitankoon. Yksikään kappale ei puhuttele millään tavalla, mitään muuta ei jää mieleen kuin turha varovaisuus, haparoiminen ja tiukka bassorummun poljento, joka vuorottelee louhivamman otteen kanssa. En osaa miettiä kehitysehdotuksia. En tiedä, mistä aloittaisin. Damnations Dayn olisi kannattanut odottaa vielä pari vuotta ennen ensimmäisen levyn tekemistä. Bändiä ei voi sanoa paskaksi, koska DD ei ole tällä hetkellä oikeastaan yhtään mitään. Onko yhtyeen nimessä kirjoitusvirhe? Ainakaan kirjoitusasu ei tunnu oikealta.

Tupa täyttyy pikkuhiljaa. Epätoivoinen itku muuttuu hymyksi Battle Beastin aloittaessa harmillisen lyhyeksi jäävää settiään. Näin ihanan aivotonta, viihdyttävää ja olemukseltaan iloista hyvän fiiliksen kokonaisuutta olen todistanut viimeksi H.E.A.T:in laittaessa luun kurkkuun muille artisteille Tampereen South Parkissa. Toki Battle Beast on lähtökohdiltaan erilainen kuin ruotsalainen kollegansa. BB on enemmän sankarillisesti heavy metal ja otteiltaan ronskimpi, mutta kummallakin on lavalla yhtä hauskaa. Kaikki illan aikana kuullut kappaleet ovat loistavia ja yhtyeen häpeilemätön kasarimaisuus kulminoituu tarttuvien melodioiden kautta Yngwie Malmsteenmaisiin kitarasooloihin. Kun takiaisen lailla tarttuvat kappaleet yhdistyvät vastustamattoman hyväntuuliseen ja energiseen lavaolemukseen, on lopputuloksena loistavaa viihdettä sunnuntai-iltaan. Ja laulaja Noora Louhimo, siinä on ääneltään ja olemukseltaan häkellyttävän ihana nainen. Tajuan toki hunajaa kuseskellessani, että BB:n materiaali ei taida olla erityisen kulutusta kestävää ja saatan pettyä yhtyeeseen levyltä kuultuna. Anniskelualueella alkaa olla ahdasta.

Acceptin uusimman kokopitkän aloitus ”Stampede” on levyllä kovin keskinkertainen. Lavalla kappale muuttuu keikan aloittajana ensiluokkaiseksi fiiliksen nostattajaksi. Alkukeikka mennään Mark Tornillon kanssa tehdyn materiaalin parissa, varsinkin ”Blind Rage” on nostettu vahvasti esille. Kappalevalintojen lisäksi koko yhtyeen olemus viestittää vahvasti, että tässä näytetään kaikille nostalgia-akteille saksalaisen jämäkästi persettä. Uudempi materiaali saa elävänä huomattavan piristysruiskeen, mutta eihän sille mitään voi, että ensimmäinen kunnon hymy irtoaa ”London Leathrboysin” ja ”Restless And Wildin” aikana. Molemmat ovat tyylikkäästi jukebox-asetelmaa väistäviä valintoja.

Keikka jatkuu uudempien ja vanhempien kappaleiden vuorotellessa ja minua alkaa tympäistä loputon testosteronia pursuava nyrkit pystyssä uhoava pullistelu, jossa ei ole huumorin häivääkään. Myös kaikki nyanssit katoavat jonnekin valtavan äänivallin taakse. Pakko se on sanoa, että Accept ei ollut ensimmäisessä erässä 1980- luvulla näin yksioikoinen ilmestys. Udo osasi myös päästellä löysemmin, Mark vetää samassa pintaverisuonet katkovassa rekisterissä alusta loppuun. Lisäksi ”Fast As A Shark” tuhotaan täysin dominoivalla rumputulella, joka peittää kaiken alleen saaden keuhkot tyhjenemään kaikesta ilmasta ja limasta.

”Princess Of The Dawn” onnistuu vastaavasti täydellisesti ollen vanhan koulun heavy metallin juhlaa. Tämä on se polttopiste, jossa kyllästyneisyys häviää ja kaikki napsahtaa lopullisesti kohdalleen. Poissa ovat vitutus, väsymys, jano, kusihätä ja muut mahdolliset häiriötekijät. Lopuksi tietenkin pakolliset ”Metal Heart” sekä ”Balls To The Wall”, joiden väliin tungetaan ”Teutonic Terror”. Keikka on ohi. Olo on kuin olisi vedetty moukarilla päähän. Poistun raikkaaseen ulkoilmaan. Henki alkaa pikkuhiljaa kulkea.

Loppusummauksena totean, että Damnations Day on täysin turha lisäys illan tarjontaan. Kattaus voisi hyvin olla kahden bändin mittainen ja Battle Beast voisi heittää hieman pidemmän setin. Accept on tällaisenaan liian tuhti annos kerralla nautittavaksi. Toisaalta on piristävää, että veteraanit ovat kovassa iskussa ja kaikki ylimääräinen läski on leikattu pois keikkarepertuaarista. Poissa ovat tylsät sooloilut tai joutava paskan jauhaminen. Accept on kompromissiton, mutta nykymuodossaan liian ryppyotsainen ja kireä. Nyansseja peliin niin musiikki hengittäisi vapaammin. Battle Beastin riemukasta lavaolemusta lähden milloin tahansa katsomaan uudestaan. Acceptia saattaa riittää yksi kerta. Olo on hämmentynyt. Olen samanaikaisesti sekä tyytyväinen että pettynyt.

Teksti: Miikka Tuovinen

Kuvat: Teemu Siikarla