AC/DC, Vintage Trouble, Santa Cruz @ Hämeenlinna 22.7.2015
On se hyvä, että maailmassa on vielä jotain pysyvää. Paitsi ettei ole. On järkyttävä huomata, että australialaisen hard rock -ikijyrä AC/DC:n ensimmäisten klassikkoalbumien miehistöstä on jäljellä enää ankkakävelyä hamaan loppuun asti loikkiva soolokitaristi Angus Young. Toki basisti Cliff Williamskin on ollut vuoden 1978 ”Poweragesta” ja laulaja Brian Johnson vuoden 1980 ”Back In Blackistä” alkaen paikallaan, mutta muutos viiden vuoden takaiseen Black Ice -kiertueeseen on huomattava.
Dementian vuoksi yhtyeestä eläkoitymään pakotettu toinen Youngin veli, Malcolm, on korvattu veljenpoika Steviellä ja vielä tuoreimmalla ”Rock Or Bust”-albumilla soittanut rumpali Phil Rudd on jäänyt sivuun suomalaisessakin roskalehdistössä taajaan uutisoiduista syistä. Amfetamiinin hallussapidosta ja tappouhkauksesta kotiarestiin tuomittu, 61-vuotiaana harhateille ajautunut nuorisoidoli korvattiin vuosina 1989–1994 yhtyeessä soittaneella Chris Sladella, joka ehti ensimmäisen työvuoronsa aikana soittamaan mm. ”The Razor’s Edge” -albumilla ja jopa suuruudenhulluihin mittasuhteisiin pyrkineellä ”Live At Donington” -livevideolla.
Doningtonin kaltaiseen massiivisuuteen, joskin parikymmentätuhatta pienemmällä yleisöllä, pyrkii myös Hämeenlinnan Kantolan tuore tapahtumapuisto, jonka järjestelyt ja oheistoiminta vaikuttivat ainakin näillä silmillä melko onnistuneilta.
Mainos päättyy
Allekirjoittaneen soittovelvoitteet eräällä monista aloittelualueista estivät ensimmäisen lämmittelijän eli tiukasti hard rockavaan Santa Cruzin tarkastamisen, mutta seuraava orkesteri, yhdysvaltalainen soul rock -komeetta Vintage Trouble vakuutti, jos ei biisimateriaalinsa, niin viehättävän retron soundinsa ja seonneen saarnamiehen asenteella julistavan nokkamies Ty Taylorin ansiosta. Taylorin sanoin, vaikkei moni AC/DC-yleisöstä paikalle tullessaan tiennyt, mikä on Vintage Trouble, tämän keikan jälkeen varmasti tiesi.
Illan itse pääakti ilmoitti läsnäolostaan päivän sateesta puolipilvisyyteen vaihtuneessa säätilassa tuttuun tapaan pienellä, mutta bassotaajuuksia säästämättömällä videointrolla. Tämän jälkeen työrupeama käynnistyi tuoreen ”Rock Or Bust” -albumin nimiraidalla. Edellä mainituista miehistöongelmista huolimatta viimeistään toisena kuultu ”Shoot To Thrill” sai huokaisemaan helpotuksesta – tämähän kuulostaa aivan… AC/DC:ltä! Veljenpoika Young apinoi setänsä kitaroinnit jopa yksimikkisen Gretschin siivittämää soundipolitiikkaa myöten ja Angus lirutteli blueslickejään Gibson SG:llään vähintään yhtä vikkelästi kuin edellisellä visiitillä.
Jo 35 vuotta sitten toiseen ulottuvuuteen siirtyneen laulaja Bon Scottin haamu leijaili paikalle viimeistään kolmantena kuullun ”Hell Ain’t A Bad Place To Ben” aikana ja yhtye teki taas kerran asianmukaista kunniaa alkuperäistä keulahahmoaan kohtaan.
Mainos päättyy
Eräs illan suurimmista positiivisista yllätyksistä oli vokalisti Brian Johnson, jonka pakkomielteisesti ylärekisterissä karjuva laulutyyli on usein kuluttanut kantajansa äänen kiertueiden ja keikkojen loppupuolella pahasti kähinän puolelle. Keskiviikkona näin ei kuitenkaan ollut, ehkäpä Suomen tiukentuneet tupakkalait ovat suojelleet myös vanhan ketjupolttajan äänihuulia.
Tutun ”Back In Blackin”’ jälkeen kuultu tuore hitti ”Play Ball” sai radiosoittonsa ansiosta miltei yhtä suuren innostuksen vastaansa kuin vanhat klassikot, samaten edelliseltä levyltä kelkkaan jäänyt ”Rock ’n’ Roll Train”. Vaihtelu virkistää, jopa superbändeistä vähiten uralla muuttuneen kohdalla.
Toki Johnsonin spiikatessa “Ya better know this one – Dirty Deeds Done Dirt Cheap”, ei ollut epäselvyyttä siitä, mitä kappaleita kuulemaan paikalle ollaan tultu. Kuluneisuudestaan huolimatta Dirty Deeds soi yllättävänkin tuoreella otteella, eikä vähiten tuoreen rumpalin ansiosta.
Chris Slade ei ole soittajana fillittömästä peruskompista hämmentävän nokkelaa taidetta tehnyt Phil Rudd, mutta pärjää suosikkiyhtyeensä perustuksien takojana asiallisesti. Ruddin no-nonsense -tyylistä poiketaan hitusen, mutta yhä yhtä säveltä pomputtavan Cliff Williamsin ja Sladen muodostama rytmiryhmä jyräsi odotettua tukevammin. Kesäisten stadionkeikkojen sisäänajovaihe on tuottanut tulosta.
Mainos päättyy
”Thunderstruckia”’ ei kaikkien yllätykseksi taivaalla näkynyt, mutta settilistan monista rockradioiden ikuisessa kulutuksessa olevista raidoista ainakin tämä toi tiettyyn kansanosaan liikettä. Kuitenkin juuri tämä kappale oli sinänsä saumattoman bändi-ilmaisun koetinkivi, 60-vuotiaan koulupojan sormet eivät oikein saaneet otetta introsta ja Johnsonin ääni ei tuntunut oikein kestävän biisin korkeimpia karjunta-aarioita.
Scott-aikakauden ”High Voltage” sitä vastoin soi erinomaisesti. 1970-luvun tuotanto pitää sisällään vielä hitusen sitä Bon Scottin silmissä tuikkinutta kipinää ja kapinahenkeä, joka teki alun perin yhtyeestä tunnetun. Myös juuri noissa biiseissä Johnsonin vähintäänkin aliarvostetut vokalistiset taidot pääsevät oikeuksiinsa. Jos lättähatun alta lähtee lähinnä sanoilla ”korina” ja ”rääkynä” kuvatun ääntelyn ohella jopa Alex Harveyn kuuloista ilmaisua, voidaan ainakin tässä muuttumattomuuden galleriassa puhua sävykkyydestä.
Kirkonkellorekvisiitan tukema ”Hell’s Bells” laahasi hiukkasen uuden ”Baptism By The Fire” toimiessa selkeästi paremmin, mutta yhteislaulun hillitessä ja aplodien muuttuessa lähinnä kohteliaaksi kävi taas selväksi, että pääosa yleisöstä odottaa keikalta vain ja ainoastaan niitä klassikoita, kuten esimerkiksi seuraavana kuultu ”You Shock Me All Night Long”, joka vedettiin tutulla antaumuksella sekä lavalla että yleisössä
Virkistävänä yllätyksenä kuultu ”Sin City” kuulosti loistavalta, mutta takavuosina kappaleen yhteydessä usein tapahtunut Anguksen strippaus näyttää siirtyneen eläkkeelle. Vähemmän puhkikuluneiden vetojen kolmikossa soitettiin seuraavaksi illan huippuhetkiin kuuluneet ”Shot Down In Flames” ja ”Back In Black” -albumiraita ”Have A Drink On Me”. Ainakin kolmatta keikkaa todistaneena juuri nämä settilistan poikkeukset sytyttivät illassa eniten.
Mainos päättyy
Puhallettavan muodokkaan naisen noustessa lavan takaosasta jäi tuskin kenellekään epäselväksi hänen nimensä ja strategiset mittansa. Vuodet vierivät, mutta ”Rosie” on yhä 42-39-56. Varsinaisen setin päättänyt ”Let There Be Rock” nosti paitsi hattua videotaululla patsaana esintyneelle Bon Scotille, myös pyöreällä nostolavalla selällään pyörineen Anguksen. On mainittava, että aikaisempien kiertueiden catwalkeihin ja jättilavoihin verrattuna tuoreimman kiertueen lavarakennelmat näyttävät jopa minimalistisilta. Silti monista levynkansista tutun pirunsarvilippalakin jättiversion alla soittanut bändi oli melkoisen visuaalisen pyörityksen keskuksessa.
Pakolliset encoret pitivät sisällään ”Highway To Hellin”’, joka kulki huomattavasti paremmin kuin Sladen uuden tulemisen aloittaneen Grammy Awardsin veto, joka jää aikakirjoihin ehkäpä biisin tahmeimpana versiointina. Ilta päättyi ”For Those About To Rockin”’ tykkeihin ja parin rekallisen verran räjähteitä ilmalle heittäneeseen ilotulitukseen – onko mitään muuta tapaa?
Yhteenvetona voisi sanoa, että bändi teki taas kerran juuri sen, mitä pitikin. Ei suurta taidetta, ei kantaaottavuutta, ei maailmantuskaa – vain valoa, ääntä ja rockia. Ja, jos ei nyt 15 miljoonaa sormea opettelemassa soittamaan, niin pakettiin kuului ainakin 55 000 ääntä opettelemassa laulamaan pikkutuhmuuksia lähes 70-vuotiaiden ukkojen johdolla. Ikääntyminen, konkurssit ja kaaressa tuhoon syöksyvät parisuhteet eivät merkitse mitään, kun AC/DC tarjoaa hetkeksi jokaiselle hengähdystauon omassa aikakapselissaan.
Kaikki on katoavaista – kaikki paitsi kolmen soinnun konsepti.
Mainos päättyy
Settilista:
”Rock Or Bust” (2014)
”Shoot To Thrill” (1980)
“Hell Ain’t A Bad Place To Be” (1977)
“Back In Black” (1980)
“Play Ball” (2014)
“Dirty Deeds Done Dirt Cheap” (1976)
“Thunderstruck” (1990)
“High Voltage” (1975)
“Rock ‘n’ Roll Train”
“Hell’s Bells” (1980)
“Baptism By Fire” (2014)
“Sin City” (1978)
“Shot Down In Flames” (1979)
“Have A Drink On Me” (1980)
“T.N.T” (1975)
“Whole Lotta Rosie” (1977)
”Let There Be Rock” (1977)
—————————
”Highway To Hell” (1979)
”For Those About To Rock” (1981)
Raportti: Juhani Mistola
Valokuvat: Teemu Siikarla