Addiktoivaa modernia metallia – arviossa Numenton upea ”The Antimatter Fantasy”

Jos Numento ei jostain syystä ole jo entuudestaan sinulle tuttu, niin nyt on korkea aika ottaa haltuun kesäkuussa julkaistu tyylipuhdas ”The Antimatter Fantasy” -albumi, josta ei kokonaisuutena puutu yhtikäs mitään. Albumi on järisyttävän upeasti kuratoitu kokonaisuus niin herkkiä hetkiä kuin teknistä paahtoa, minkä johdosta tämä arvostelija on viettänyt useita tunteja tämän teoksen parissa.

Nerokkaasti nimetty “The Antimatter Fantasy” viittaa valtavaa tuhoa aiheuttavaan fantasiaan ja ajatusmaailmaan, jossa kaikki toisille aiheutettava kärsimys on oikeutettua albumin universumissa. ”The Antimatter Fantasyssa” diktaattorit, kulttijohtajat ja muut patologisen persoonallisuuden omaavat henkilöt ajattelevat olevansa niin tärkeitä ja erityisiä, että mikä vain on sallittua, kunhan oma selusta on turvattuna keinolla millä hyvänsä. Albumin teema seurailee “The Vile Entity” -albumilla (2022) aloitettua pahuuden olemuksen käsittelyä, josta “The Antimatter Fantasy” jatkaa kuvaamaan maailman tilaa ja sitä, mitä pahuudesta seuraa. Onneksi albumin synkillä sävyillä on kultareunus, sillä pahan otteesta on mahdollista irrottautua.

Albumin avaa upea ”Equinox”, jossa perinteinen kantele yhdistetään moderniin metalliin tehden soittimen tyypillisen soundin lähes tuntemattomaksi. Tarkoitan tätä sanan parhaassa merkityksessä, sillä kantele ennemminkin kannattelee kappaleen melodiaa eikä upota muita soittimia alleen, kuten ehkä perinnesoitinten käytöstä metallissa voisi yleisesti odottaa. ”Equinoxia” voisi alkumetreiltä pitää pehmeänä avauksena albumille, mutta kun kappale pääsee voimiinsa, on ”koukuttumista” täysin mahdotonta välttää. Järisyttävää kekseliäisyyttä, luovuutta ja musiikillista ilmaisua. Tällä kappaleella luodaan pohja koko albumin läpikantavalle tuotannolle.

”Opilion”, kuten jo Spotifysta voi päätellä, on ehdottomasti ”The Antimatter Fantasyn” suosituin kappale, ja hyvästä syystä. Järisyttävän tarttuva, kappaleen läpikantava kitaramelodia, tiukan napakat rummut ja Katri Asikaisen brutaalit huudot yhdistettynä puhtaisiin lauluosuuksiin, joista tulee itselleni mieleen Spiritboxin Courtney LaPlanten ääniala, saavat ihon kananlihalle ja pään moshaamaan. Numenton tyyli on suomalaiselle metallille uniikki, ja vertauksina itselleni nousevat mieleen Spiritbox, Jinjer ja Gojira. ”Opilion” on kuin paha henki, jonka lumous pitää otteessaan.

Solipsisti uskoo subjektiiviseen idealismiin – ainoa varma on oma olemassaolo ja ulkoisen maailman havainnointi perustuu omaan ajatteluun. ”The Solipsist” on ensimetreiltä räjähtävän raskas kappale, jossa kertosäkeen korvia hivelevän kaunis melodia seurailee albumin teemaa. Pää heiluu tässäkin kappaleessa kuin pakonomaisesti. Tuntuu siltä, että albumia on kuratoitu ajatuksella ja harkiten, kun tulos on näinkin upea.

”Gargantua” taasen alkaa pehmeämmällä melodialla, joka tuntuu sopivalta hengähdystauolta albumin alkupuolen tiukan paahdon jäljiltä. Melodiat tuntuvat olevan kautta linjan Numenton erikoisalaa. Tässäkin kappaleessa Asikaisen upea ääni siirtää ajatukset kokonaan toiseen ulottuvuuteen, jossa muun kokoonpanon taidokas yhteistyö tukee kokonaisuutta saumattomasti. Jottei tämäkään kappale jäisi turhan pehmeäksi, kasvaa se raskaammaksi minuutti minuutilta vieden kuulijansa monipuolisen ja stimuloivan äänimaailman läpi, jälleen kanteleen säestäessä.

”Singularity” heräilee herkästi balladimaisessa tunnelmassa jatkaen saumatonta matkaa albumin äärellä. Albumin miksannut ja tuottanut Chris Herrle on todella pitänyt huolta siitä, että kokonaisuus on kauttaaltaan timanttiseksi hiottu, ja että Numenton musiikillinen lahjakkuus pääsee vahvasti estradille. Tujauksen raskautta ”The Antimatter Fantasyyn” tuo tässä välissä ”Timetrap”, joka lukeutuu omiin suosikkeihini kokonaisuudesta. Jos se raskaampi metalli puhuttelee sävyillään, on ”Timetrap” täydellinen valinta – kappaleesta löytyy niin raivoa kuin oopperaakin täydellisessä tasapainossa.

Mainitsinkin jo, että Numentosta voi löytää Spiritboxmaisia elementtejä: ”Elevate” on ehdottomasti yksi näistä kappaleista. Vaikka kappale painottuukin suurilta osin puhtaaseen lauluun, tasapainottuu se maukkaasti raskaammilla elementeillä, tekemättä siitä kuitenkaan liian tuhtia. Jaksan ihastua ja ihmetellä Katri Asikaisen laajaa äänialaa, joka kertoo kappaleen tarinaa vaivattoman tyylikkäästi. ”Elevaten” vajaaseen seitsemään minuuttiin mahtuu paljon, muttei missään nimessä liikaa.

Hymyä kasvoilleni nostattaa albumin viime metreillä ”The Antimatter Fantasyn” tarinan päättävä ”The Dark Web”, jonka synkkyys ja raskas soundi solmivat 43-minuuttisen universumin jopa djentiin viittaavine elementteineen täydellisyyttä hipovaksi. Uskaltaisin jopa väittää ”The Antimatter Fantasy” -albumin olevan suosikkini vuonna 2024 julkaistuista suomalaisista metallialbumeista. Luonnollisesti, tämä kokonaisuus saa tältä arvostelijalta täydet viisi tähteä. Kiitos Numento upeasta albumista!