Ensimmäisellä ”Once Only Imagined” -levyllään vielä jäätä koittanut ja kliseillä leikkinyt The Agonist korjasi sadon jo toisella ”Lullabies Of The Dormant Mind” -levykäisellään, ja nyt on käsillä kolmas, odotettu ”The Prisoners”. Jatkaako yhtye kultaisella keskitiellä, vai luisuuko se siihen kuuluisaan epätoivon ojaan, alkaen toistaa itseään?

Vastausta esittämääni kysymykseen ei ole todellakaan helppo antaa. Yhtye on laajentanut musiikillista skaalaansa huimasti entisestään, ja on näin vielä entistä vaikeammin omaksuttavissa. Suuremmat epäonnistumiset, sudenkuopat ja tasapaksuudet vältetään taidolla. Myös kaikki kliseet on heivattu helvettiin, eikä levyllä ole mitään naurettavaa tai hauskaa. Ainoa syy, jonka takia levyä kuunnellessa hymyilyttää, tulee hämmästyksestä ja ahaa-elämyksistä.

Odotukset lunastetaan heti alussa.  Levyn avaava ”You´re Coming With Me” alkaa klassisella kitaroinnilla, joka toimii ikään kuin introna ja oivana aasinsiltana varsinaiseen kappaleeseen. Kappale onkin täydellinen näyte siitä, mihin bändi pystyy. Löytyy samoja vanhoja, nyttemmin jalostuneita elementtejä sekä tukkukaupalla niitä kuuluisia uusia juttuja. Seuraava kappale ”The Escape” on jo viime vuonna julkaistun mini-ep:n nimikappale. Heti kappaleen alussa pärähtävä kertosäe on tyylipuhdas, täydellisyyttä hipova ja ehdottomasti levyn parhainta antia aloituskappaleen ohella. Laulaja Alissa White-Gluz nousee jokaisella levyn kappaleella esiin sopivassa määrin ja todistaa kerta toisensa jälkeen olevansa juuri tämän bändin oma juttu. Kolmas ”Predator And Prayer” alkaa laulelmalla, jossa yllätyksenä tulee, että sen laulaa lapsikuoro. Puolenvälin jälkeen tuleva kitaramelodia on kaikessa outoudessaan ja kieroutuneisuudessaan silkkaa korvaorgasmia, niin kuin suurin osa levyn annista muutenkin. Kokonaisuudessaan kappale edustaa levyn uudistunutta laitaa erittäin hyvin. Jälleen huomaa, kuinka paljon yhtye panostaa varsinkin kertosäkeisiin, ja näin ollen niistä lähes jokainen jää soimaan päähän vuorotellen.

Neljäs kappale ”Anxious Darwinians” on ehkä levyn huonoin kappale, mutta toimii joka tapauksessa erittäin hyvin. Yhtyeelle ominainen klassisilla elementeillä kikkailu nousee jälleen esiin todistaen viimeistään tässä vaiheessa, että kitaristi/biisintekijä Danny Marino on neroutensa huipulla juurikin tämän levyn kohdalla. Jokseenkin huvittavan niminen viides kappale ”Panophobia” on levyn nopeinta ja raskainta antia, kun taas sitä seuraava ”Ideomotor” edustaa ainakin intronsa osalta levyn ”hitainta” puolta, mutta molemmissa kappaleissa olevan punaisen langan avulla tietää välittömästi, että kyseessä on sama yhtye. Seitsemäs ”Lonely Solipsist” on edellä mainitun aikaisemmin julkaistun ep:n toinen kappale, ja se on levyn tasaisin ja normaalein kappale – jopa siinä määrin, että yhtye ampuu tämän kappaleen aikana itseään jalkaan. Kappale ei ole huono, mutta se on liian tasapaksu, liian normaali, liian kuultu. Kahdeksas ”Dead Ocean” jatkaa yllätyksettömyyttä. Kappale on myös hieman tasapaksu, ja vaikka kaikki elementit toimivat keskenään saumattomasti, ei kappaleesta jää mieleen muuta, kuin että se on vain ”hyvä”.  

Seuraava ”The Mass Of The Earth” sen sijaan nostaa taas levyn tunnelmaa siinä määrin, että jälleen hymy pyrkii naamalle. Uudenlaisia teknisiä sovituksia ja progehtavia ratkaisuja on reilusti. ”Everybody Wants You (Dead)” on levyn melodisinta antia; kappale on hidastempoinen, sisältää kaiken oleellisen ja kätkee yhtyeen maailman sisään jälleen jotain uutta. Akustisesti soitetut säkeet ovat erityinen kohokohta, ja kappaleen lopussa tulevat vihellysmelodiat ja selkäpiitä karmivat huudot tuovat oman mausteensa tähän valmiiksi sekavaan soppaan. Levyn viimeinen kappale ”Revenge Of The Dadaists” alkaa jälleen akustisella kitaroinnilla ja alussa kuullaan jopa ranskaa. Kuitenkin se kasvattaa ympärilleen pian mahtavan äänivallin ja lähtee kunnolla käyntiin. Kappaleessa kulkee koko ajan mukana tietty tunnelma, josta aistii sen olevan levyn viimeinen. Puolen välin jälkeen alkaa jälleen akustinen kierto, joka kasvattaa pikku hiljaa suurta vallia, joka jysähtää kajuuttaan kuin tuomiopäivän kirkonkello. Kappale on tälle albumille juurikin sopiva, odotettava ja hyvä lopetus.

”The Prisoners” on oiva näyte yhtyeen kyvyistä. Jos se ei lunasta itselleen enempää näkyvyyttä tällä julkaisulla, on joku jossain erittäin pahasti pielessä. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus toimii erinomaisesti. Pienet tasapaksuudet korjataan jykeville perustuksille rakennetuilla omanlaisilla jipoillaan, joita nykypäivänä musiikkiteollisuudessa on liian vähän. Päässä soi myös kysymys siitä, minkälaisen lennon yhtye olisi saanut, jos tämä levy olisi ollut sen ensimmäinen.

9/10

Kappalelista:
1. You´re Coming With Me
2. The Escape
3. Predator and Prayer
4. Anxious Darwidians
5. Panophobia
6. Ideomotor
7. Lonely Solipsist
8. Dead Ocean
9. The Mass Of The Earth
10. Everybody Wants You (Dead)
11. Revenge Of The Dadaists

https://www.facebook.com/#!/TheAgonistOfficial

Kirjoittanut: Eeli Helin