Agonizer – Visions of the Blind

Kirjoittanut Tuomas Saari - 2.6.2016

Vuonna 1998 perustettu Agonizer tahkosi ahkerasti demoja milleniumin molemmin puolin, kunnes pienen kypsyttelyn jälkeen julkaisi vuonna 2007 debyyttinsä ”Birth/The End”, joka sai seuraajan ”Visions of the Blind” -kakkoslevystä heti perään maaliskuussa 2016. Pyhäjärven lahja melodiselle metallille on menestynyt bändikisoissa ja päätynyt Guinnessin ennätystenkirjan lehdille, mutta miten on itse pihvin eli musiikin laita?

Melodinen metalli on äärimmäisen tylsä määritelmä musiikille, mutta Agonizeriin se kyllä kieltämättä sopii. Yhtye lähestyy melometalliaan hyvin suomalaisesta kulmasta. Hommaa ei vedetä ihan poweriksi, vaikka hieman kitara-akrobatiaa väläytelläänkin, mutta toisaalta ei kovin kauas höntyillä raskaammankaan paahdon alueelle muutamasta thrashaavammasta riffistä huolimatta. Lähimmäksi vertailukohdaksi on helppo nostaa edesmennyt, vientituotteeksi brändäämisen ja maailmanlaajuisen suosion jollain ihmeen konstilla väistänyt Kiuas. Tarkemmin sanottuna voisi ehkä puhua Kiukaan jämäkorin biiseistä, mutta koska Kiuas päästi levyilleen vain priimaa, tämä menköön kohteliaisuudesta. Yhtäläisyydet eivät lopu myöskään sävellyksellisiin seikkoihin, sillä Agonizerin vokalistin Pasi Kärkkäisen hienon notkea raspisoundi muistuttaa kovasti Ilja Jalkasen vastaavaa.

Ei ”Visions of the Blind” missään nimessä huono levy ole, vähän vain pitkä ja puuduttava lähes tunnin mitassaan. Aluksi kertosäkeiden poppikoukkujakin jaksaa ihastella, mutta kun ne toistuvat jokaisessa kappaleessa suunnilleen samalla kaavalla, alkaa auttamaton yksityiskohtien puuroutuminen, eivätkä instrumentitkaan muutamaa näppärää riffiä ja melodiaa lukuunottamatta tuota mitään kovin sykähdyttävää dynamiikkaa albumille. Agonizer on itse asiassa huomattavan pop. Kun särökitaroita vähän riisuisi ympäriltä, musiikkia ei varmaankaan osaisi assosioida metalliin ensi alkuunkaan. Tämä siis vain neutraalina havaintona, sillä eihän tuo sinällään musiikin laadusta kerro. Ainoastaan ehkä siitä, kannattaisiko yhtyettä ensisijaisesti markkinoida metallipäille vai radiokansalle. Poppikoukuista puheen ollen, ne kovimmat korvamadot löytyvät kappaleesta ”Eye of the Storm” sekä ilahduttavan kaksimielisillä lyriikoilla varustetusta”Trailista”, jotka ovatkin sijoittuneet näppärästi peräkanaa levylle.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Jatkossa toivoisin Agonizerilta lisää vaihtelevuutta ja omien biisintekotottumusten rikkomistakin tietyltä osin, koska nyt kappaleet tuntuvat olevan vähän liiaksi samasta muotista. Kovin dramaattisiin tyylillisiin irtiottoihin tuskin kuitenkaan on tarvetta. Näen virkistävänä, ettei ”Visions of the Blindille” ole väkisin ympätty esimerkiksi örinälauluja vaan yhtye luottaa Kärkkäisen karismaattiseen suoritukseen. Levyn tiivistäminen maksimissaan 45 minuutin mittaan on myös käytännössä aina paikallaan, jos ei satu sitten progen maastoissa seikkailemaan.