Ahvenanmaan nousu ja uho – Pyro, Party och Pudelrock osa 2/3
Perjantaina mässäiltiin metallin merkeissä, ja lauantaina oli vuorossa paikallisten bändien vuoro. Ahvenanmaan vireä musiikkiskene eli kukoistustaan 80- ja 90-luvuilla, ja niistä on tehty parikin kirjaa Fredrik Rosenqvistin toimesta. Ensimmäinen kirja ”Pyro, Party och Pudelrock” ja sen seuraaja ”Grunge, Growl och Gitarrpop” saivat kiinnostuksen wanhoihin hywiin aikoihin takaisin ja organisoimaan paikallisten legendojen festivaalin. Lavalle saatiinkin seitsemän erilaista orkesteria, joiden tasosta huomasi, että treenikämpälle on joskus vedetty muutakin kuin mattoja seinille.
Illan teemana oli Nu dör vi allihopa eli nyt kuollaan kaikki. Se oli lähinnä huumoria sille faktalle, että iltaa oli odotettu jo vuosikymmeniä. Sen viimeinkin tullessa saattoi rauhassa kuolla pois. Samalla viikolla Ahvenanmaan yli lentänyt bolidi sai toki myös antaa merkityksensä tuomiopäivien profetioille.
Illan aloitti uusin tulokas Krackel. Bändi tunnettiin aiemmin nimellä Blåsorkhästen, joten nimenvaihto ei liene ihan huono idea. Kolmen kitaristin bändi ei aivan päässyt Lynyrd Skynyrd/Iron Maiden -vaihteisiin sisälle vaan veti omien kappaleiden lisäksi muun muassa ”Breaking the Lawin”. Erinomaisia soittajia kaikki tyynni!
Toisena lavan valtasi ”vasta” 14 vuotta sitten viimeksi esiintynyt Paranoid Park. Bändin laulaja Daniel Gäddnäs veti erittäin hienolla tatsilla koko keikan, ja omissa korvissani soi hieman Riversidea ja Band of Horsesia muistuttavia sävelkulkuja. Biisit olivat kuitenkin omia eikä mitään köyhän miehen pastisseja. Ilta alkoi erinomaisesti.
Kolmantena lavalle saatiin mainetta jo vuosikymmeniä sitten niittänyt Willycranes, tuo Ahvenanmaan oma Hellacopters. Alkutahdit tulivat ”Johnny Come Marching Homen” välityksellä, ja sen jälkeen polkaistiin käyntiin sellainen setti, että harmaantuvista haituvista huolimatta korvavaikut saivat kovaa kyytiä. Se upposi kansaan kuin lusikka hernesoppaan.
Edellisen illan perunut melodisen deathin edustaja Frantic Amber tuli tähän väliin tummentamaan tunnelmaa paikallisten bändien väliin. Ruotsalaisten laivaseikkailut oli nyt hoidettu paremmin, ja lavalle tuli erittäin energinen ja tulinen naiskvartetti yhdellä miesbasistilla lisättynä. Jossain Arch Enemyn ja Cradle of Filthin välissä seilannut musiikki oli polveilevaa, melodista ja aggressiivista. Viikonlopun pienikokoisin rumpali Akane Delle Fave sotki suohon Väinämöisen lisäksi kaikki muutkin. Uskomattomalla basaritekniikalla ja blastausmenolla varustettu japanilaislähtöinen rumpali on taitavin näkemäni yksittäinen pelimanni. Laulaja Elizabethin karismalla olisi vetänyt vielä isompaakin orkesteria, ja toivottavasti bändin tuorein julkaisu ”Death Becomes Her” saa paljon soitantaa erilaisissa formaateissaan.
Action rockin ja mustan metallin löylyn jälkeen ei ole helppo vallata lauteita. Forst oli kuitenkin seuraavana vuorossa, ja se teki sen omalla tyylillään. Hieman drone doomia ja Black Sabbathia (samana iltana oli myös se kuuluisa Ozzyn viimeinen keikka) sekoitettuna omiin biiseihin, niin keitos maistui fuzzilta. Minulle tuli siitä ensimmäisenä mieleen bändi nimeltä Burst… Forst voitti myös merchandise-kilpailun olemalla eniten näkynyt paikallinen bändipaita yleisössä illan aikana.
Ennakkoon ehkä tunnetuin saarelaisten bändi on Lamori. Alun perin saaren omana HIMinä tunnettu kvintetti on hionut omaa musiikkiaan jo miltei kaksikymmentä vuotta, ja se on ollut tien päällä pitkin Eurooppaa useita kertoja. Ville Valon laulusta on otettu mausteita mutta niin on myös Depeche Modelta ja 69 Eyesiltä biisinteossa. Onko se nyt sitten goottirokkimetallia? Samapa tuo, mutta laulaja Matias Juselius eläytyi esitykseen koko kehollaan ja antoi aivan kaikkensa. Se jo yksistään nosti bändin esiintymistä muutamalla piirulla ylöspäin. Yleisö myös selvästi arvosti bändiä ja taputti encorellisen verran herroja takaisin lavalle.
Vanhin bändi lauantain kekkereissä oli Limelight. Jo 80-luvulla perustettu ahvenanmaalainen hiusglam-bändi kuulosti siltä kuin aika ei olisi mennyt ollenkaan eteenpäin. Vaikka paikalla ei enää juurikaan nähty puudelitukkia, elivät kappaleet voimakkaasti 80-luvun kosketin/kitarariffi-maailmankaikkeudessa. Alkuperäisen laulajan poissaolokaan ei haitannut menoa, koska korvaaja Kristian Metsälä on kokenut esiintyjä ja täytti solistin paikan ilman ylenpalttista axlroseilua. Vanhan liiton tyyliin saimme nauttia myös rumpu- ja kitarasooloista, joskaan ei sellaisina ylihinkattuina egoboosteina kuin joillakin bändeillä on vieläkin tapana… Myös konfettitykit tekivät tehtävänsä, ja yleisöllä oli kivaa.
Viimeisenä, pitkän päivän illan ollessa jo yli yhdentoista, saapui lavalle Fury. Ahvenanmaalaisten herrasmiesten jo kauan sitten kasaama ”bilebändi” soitti tunnettuja kappaleita konfettitykkien laulaessa lisää ilosanomaa lauantaiyöhön. Kun lavalta alkoi kantautua Bon Jovin ”Runaway”, tiesi skribenttikin, että nyt kannatti lähteä kotiin.
Vaikka sade lannistikin päivän aikana hieman biletunnelmaa, oli ilta kuitenkin jättimäinen menestys sekä artisteille että yleisölle. Pitää vain toivoa, että tapahtumaa jaksetaan kehittää ja järjestää myös uudestaan. Paikalla oli kahtena päivänä yhteensä tuhatkunta ihmistä, joten kysyntää selvästi olisi.