Aiempaa persoonallisempaa rockia – arviossa Ryloksen toinen täysipitkä ”Planet”

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 30.1.2018

Debyytti ”Game Theory” ja yhtyeen toinen albumi ”Planet” muodostavat kaksi kolmasosaa Ryloksen trilogiasta. ”Planet” julkaistiin aika lailla vuoden kuluttua esikoisalbumista, ja kolmannen albumin on määrä ponnahtaa kaiken kansan kuultavaksi tämän vuoden lopussa. On mielenkiintoista kuulla, millainen levy kolmas on, sillä jo kahden ensimmäisen albumin välillä löytyy eroa. Ryloksen ”Planet” on rauhallisempi kuin edeltäjänsä ja monessa suhteessa kokeilevampi.

Levyjen välisen eron huomaa oikeastaan heti ”Planetin” aloitusraidan ”Planet R:n” kohdalla: kosketinsoittimet ovat tällä albumilla aiempaa vahvemmassa asemassa, mistä on seurauksena aiempaa enemmän melodisuutta. Vokalisti Mikko Heino laulaa albumin kappaleilla useammin pehmeämmin, minkä johdosta tietynlainen särmikkyys on hävinnyt, vaikkei ärhäköitä riffejä saati lentäviä sooloja olekaan unohdettu.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Planet R” aloittaa albumin poukkoilevalla kosketinsoitinosuudella, jonka imussa tulee suoraviivaisempi rockralli ”Galaxy 8”. ”My Caprious Heart” on pitkäsoiton ensimmäinen tunnelmointikappale, jonka vokalisti Mikko Heinon ystävä, Mikko Hämäläinen, on sanoittanut ja sovittanut. Hämäläinen ja Heino ovat tuttavia Doodah-yhtyeestä, ja he ovat jo yhteistyössä säveltäneet Ryloksen kolmannen albumin valmiiksi. Vaikka Doodah on jäänyt historiaan, on kyseisen yhteen perintöä siirretty Ryloksen haltuun. Kappaleet ”Into The Gutter” ja ”Posthuman Power Station” on herätetty jälleen eloon ja tuotu ”Planet”-albumin muottiin.

Yhtyeen vokalisti on kuvaillut ”Planet”-albumia mahtipontisemmaksi ja raskaammaksi kuin edeltäjänsä. Väite saa tukea ”Stories”-kappaleesta, jonka eeppisesti ujeltavat kosketinsoittimet saavat niskakarvat pystyyn. Intergalaktista matkaa ihmismielen syövereihin jatkaa ponnekkaasti polkeva ”Into The Gutter”, jossa Heino pääsee käyttämään monipuolisesti ääntään. ”Lost In Rylos” on ehdottomasti levyn lennokkain ja rähisevin rock-kappale, jonka ilmavia riffejä vauhdittavat konekiväärimäisen tarkka rumputyöskentely. ”Posthuman Power Station” jatkaa hyvällä vauhdilla, mutta tunnelma kärsii kappaleen sekalaisen luonteen vuoksi. Täysipitkän päättää haikean kuuloinen ”Space Love”, joka eroaa rajusti muista kappaleista. Siinä, missä muita kappaleita kuorruttaa rylosmainen villeys, on päätösraita hidas, stadionrockmainen fiilistelykappale. Päätösraita on hieno mutta irrallinen muihin kappaleisiin nähden. Ehkä se onkin vihje siitä, mitä tuleman pitää?

Yhtye osoitti jo esikoisalbumillaan olevansa persoonallinen ja rohkea rockyhtye, mutta toisella albumillaan yhtye on vienyt persoonallisuuden ja ennakkoluulottomuutensa uusiin sfääreihin. ”Planet”-albumia voi kuvailla oudoksi mutta omalla tavallaan koukuttavaksi. Levyn kappaleet ovat vauhdikkaita ja melodisia, ja osa kappaleista on jopa hieman psykedeelisiä. Rylos on toteuttanut albumia niin ennakkoluulottomasti, että levy kuulostaa paikoitellen sekavalta. Useaan kappaleeseen on ahdettu paljon elementtejä, minkä takia en aina hahmottanut sitä, mihin yhtye kappaleella pyrki. Monipuolisuus on hieno piirre, mutta omiin korviini sitä on paikoin liikaakin. Rylos on joka tapauksessa toteuttanut visiota, jonka kokee omakseen, ja siitä on annettava täysi tunnustus.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Vaikka ”Planet” ei ole kokonaisuutena niin vakuuttava kuin ”Game Theory”, löytyy levyltä paljon hyvää. Albumi onnistui myös yllättämään, mikä on vain myönteinen asia. Rajojen etsiminen ja uuden kokeileminen on hienoa, sillä se osoittaa, ettei yhtye pelkää kokeilla uutta. Tärkeintä on pysyä uskollisena itselleen, ja sen Rylos on tehnyt. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä trilogian päätösosa oikein pitää sisällään.