Aikamatkalla yhdessä Ville Valon kanssa

Vuosi on vaihtunut, toivottavasti parempaan. Minun uudenvuoden vaihde tapahtui perinteeksi muodostuneen Helldone-festivaalien merkeissä. Olen osallistunut Helldoneen jokaisena vuotena, kun festarit on vain järjestetty, ja ikää osallistumiseen on ollut riittävästi. Tämän vuoden Helldone oli erilainen, sillä tapahtuman pääesiintyjä HIM veti festivaaleilla vain yhden oman keikan, ja koko tapahtuma toteutettiin yhdessä paikassa, Helsingin Tavastialla. Aikaisempina vuosina Helldonesta on nähty erilaisia variaatioita niin keikkapaikkojen kuin yhtyeidenkin suhteen. Tässä muutama ajatus, mitä Helldone ja HIM minulle merkitsee.

Aivan ensimmäiseksi mainittakoon yhteisöllisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne. Olen tavannut parhaat ystäväni juurikin HIMin kautta, ja koska asumme eripaikkakunnilla, ei meillä ole mahdollisuutta tavata kovinkaan usein. Keikoilla käyminen ja ennen kaikkea HIM on meidän yhteinen juttu, ja se yhteys mikä meillä on, on jotain sanoinkuvailematonta. Koska HIM ja keikat ovat meille yhtä tärkeitä, tajuamme toistemme pointit puolikkaasta lauseesta. Tähän väliin pieni onnenkyynel varoitus. Vuosien varrella keikoille on tullut mukaan uusia ystäviä, joita en olisi varmasti tavannut ilman HIMiä. Uusia tuttavuuksia on saatu myös Suomen rajojen ulkopuolelta. On hienoa huomata, että vaikka kielimuuri olisi olemassa, muurit rakkaudesta musiikkiin murtuvat hyvin nopeasti.

Omistin vuoden 2014 Helldonen aikana VIP-passin joka oikeutti paikan VIP-parvelta, VIP-rannekkeen, sekä passin, VIP-vieraille yksinoikeudella tehnyt paidat, Helldonen oman kassin, sekä HIMin jäsenten nimmareilla varustetun julisteen. VIP-vieraat pääsivät myös jonon ohi puoli tuntia ennen ovien avaamista muulle yleisölle. Pakkohan se on myöntää, että olihan se fiilis ihan käsittämättömän hieno, kun vilautat passia ovella ja kävelet pokkana noin 30 metrisen jonon ohi. Ja koska VIP-parvi oli vain meille, oli tilaa enemmän itselleen, ja näin ollen musiikkista nauttimiseen oli tilaa enemmän. Tunsin oloni hyvin onnelliseksi ja etuoikeutetuksi.

Yhtyekattaus oli todellakin minun mieleeni, eikä VIP-paketin tyyris hinta kirpaissut läheskään niin paljon kun tiesi, että näkee paljon odottamiaan yhtyeitä. Energisyydellään mieleeni jäi etenkin Reckless Love, jonka aikana ei voinut muuta kun pomppia tasajalkaa. Kehon valtasi samantien hyvän olon tunne ja iloinen mieli. Kuulimme myöhemmin parvella joka päivä vieressämme olleilta, mukavilta engalantilais faneilta, että meitä oli vaikea olla huomaamatta, kun olimme hetkeksi poistuneet Tavastian alakertaan jammailemaan. Kauempaakin pystyi toteamaan: ”Hey noillahan on hyvä meininki!”

Yhtye jota odotin HIMin jälkeen eniten oli suomalainen Kuolemanlaakso. Bändin tuotantoon olen tutustunut vähitellen, ja kun tieto yhtyeen kiinnittämisestä Helldoneen tuli, perehdyin yhä lisää yhtyeeseen. Yhtyeen Helldone veto ei todellakaan jättänyt kylmäksi. Olisin toivonut jopa paljon pidempää settiä, mutta ymmärrän toki, että aikaa oli rajallisesti, ja muillekkin artisteille piti jättää tilaa. Kuolemanlaakson koko tuotanto, niin vinyylein kuin albumein, lähtikin matkaani mukaan. Toivonkin, että mahdollisuus nähdä yhtyeen oma keikka mahdollistuisi mahdollisimman pian. Myös brittiläinen Paradise Lost sai fiiliksen kattoon, vaikkakin suuri osa yleisötä oli poistunut paikalta ennen yhtyeen vetoa. Etenkin kappaleita ”Erased” ja ”One second” odotin kuulevani, enkä joutunut pettymään.

25-vuotis juhlavuotta viettävä The 69 Eyes loisti tyylikkyydellään lavalla. Vaikka oma 69 menneisyyteni on vajonnut jäihin ”Angels” ja ”Devils” -albumien jälkeen, pidin keikasta todella paljon. Settilistassa oli vanhoja klassikoita kuten ”The Chair” ja ”Sister Of Charity”. Jussia kävimme myöhemmin tervehtimässä myös Semifinalin puolella, jossa Jussi toimi kahden illan aikana DJ:nä. Helldone kaikkineensa kesti tänä vuonna kolme päivää.

Helldone tarjoilee aina ”Once in a lifetime” – kokemuksia, ja niitä se todenteolla tarjoili erityisesti tänä vuonna. Näitä kokemuksia meille tarjosi ensimmäisenä Helldonen avannut Rambo Rimbaud. Nimen alle piiloutui itse Ville Valo akustisen kitaran kanssa. Veto kesti vain kahden biisin ajan, mutta oli niin häkellyttävän musikaalinen, herkkä ja kaunis, että sitä ei voinut kuin kuunnella korvat höröllään silmät pyöreinä. Kun muisti välillä hengittää, kykeni välttämään onnellisuudesta johtuvan pyörtymisvaaran.

Toisen illan ainutlaatuinen kokemus oli Daniel Lioneye alkuperäisellä kokoonpanollaan. Hieman alkukäteen jännitin, kuinka Ville handlaa rumpujen soiton varmasti hyvin pitkän tauon jälkeen. Söpösti jännitynyt Ville hoiti kuitenkin tonttinsa mallikkaasti. Ehkä hieman rennomman oloiset Mige ja Linde täytttivät osaltaan salin hyvällä meiningillä ja fiiliksellä. Uskon, että näitä vetoja tulen muistelemaan vielä vanhana kiikkustuolissa, sillä en usko, että Villen omia akustisia vetoja, tai Daniel Lioneye:a alkuperäiskokoonpanolla tullaan hetkeen missään kuulemaan ja näkemään.

HIMin uudenvuoden keikka oli takuuvarmaa ja intohimoa tihkuvaa tykitystä. Melkein kahden tunnin pituisen keikan aikana yleisö oli pähkinöinä heti alkutahdesita encoreen asti. HIM on mielestäni parhaimmaillaan juurikin klubeilla. Synkät ja pienet klubit saavat aikaan intiimin tunnelman, joka tukee HIMin yleisilmettä. Yhtye toimi hyvin yhteen, ja lähes koko keikan ajan hikipyyhettä rutistanut Ville Valo nautti olostaan. Kesän festivaaleilla HIMiä vaivaa hyvin usein tasapaksuus, joka johtunee varmasti osaksi varmasta valinnasta soittaa kaikki radiohitit putkeen. Nyt settilista oli rakennettu hyvin mielenkiintoisesti. Aloituskappaleeksi valittu ”The Sacrament” ei olisi tullut minulle ikinä mieleen toimivana aloituksena. Näköjään kokenutkin HIM-fani voi olla väärässä, sillä kappale toimi loistavasti, ja ainakin aloitus oli totuttua erilaisempi, ja näin ollen mielenkiintoisempi.

Settilista koostui suurimmaksi osalta tuotannosta ennen ”Love Metallia”, mutta poikkeuksiakin löytyi. Etenkin uusimman albumin kappale ”No Love” sai yleisön liekkeihin. Itse olen nähnyt kappaleen heti toimivana livekappaleena aina ”Tears on Tapen” julkaisusta asti. Odotin kappaletta jo kesän festareilla soitettavaksi. Hitaammat kappeleet kuten ”Gone With the Sin” ja tuore tulokas settilistassa ”Fortress of Tears” saivat ihon kananlihalle ja kyynelkanavat avautumaan herkkyydellään.

Settilistan klassikot ”Wicked Game”, ”Join Me”, ”Right Here In My Arms” ja ”When Love And Death Embrace” toimivat aina taattuun Love Metal-tyyliin, ja saavat jalan hakkaamaan vasten lattiaa. Positiivisena comebackinä settilistaan teki ”Dark Lightin” sinkkulohkaisu ”Killing Loneliness”. Jäin oikeastaan kaipaamaan vain sitä kerran viimeisimmällä jenkkikiertueella soitettua ”Love’s Requiemia”. Pikkulinnut ovat laulaneet myös, että settilistassa on ollut jokaisella jenkkikiertueen keikalla harvinaisempi alkuajan tuotannon kappale ”Stigmata Diaboli”, mutta edes uudenvuoden keikalla ei tämä kappale nähnyt uudestaan päivänvaloa.

Näissä tunnelmissa tämä HIM-fani fiilisteli kulunutta vuodenvaihdetta vuoden 2014 Helldonen jälkeen. Tämän jälkeen yhteisiä HIM vuosia keikkojen ja festareiden muodossa sain nauttia aina siihen hetkeen asti, kun Tapio Rautavaaran ”Sininen Uni” oli saatellut HIMin ikiuneen.

Vaikka HIM oli päättänyt musiikillisen uransa, ei Ville Valon ääni ollut pyyhkiytynyt pois mielestäni. Aikaa ennen korona-aaltoa, sain nauttia Villen sinivalkoisista Badding tulkinnoista yhdessä Agentsien kanssa monen klubi-keikan, festivaalien ja kokonaisen albumin verran.

Eletäään vuotta 2023. Ville Valo on juuri julkaissut ensimmäisen sooloalbuminsa ”Neon Noirin”. Sooloalbumin julkaisusta seuraavana päivänä nautin kehoni jokaisella solulla, hykerryttävään onnellisuuteen asti loppuunmyydyllä Tavastialla – Ville Valo on tullut takaisin. Koska lauantain keikka oli täynnä sielua pakahduttavia onnen kyyneliä, oli ehkä ihan hyvä, että tällä HIM-fanilla oli myös mahdollisuus uusintakierrokseen sunnuntaina. Tunnelmallisen illan aloitti Islantilainen Kælan Mikla.

Tunnelmallisen sunnuntai-illan kruunasi karismaattinen VV yhdessä Neon Noir kiertueelle luotsaamansa yhtyeen kanssa. Oli hienoa nähdä tuttaja kasvoja HIMin ajoilta yleisön seassa, ja tuntea tuo sama yhteenkuuluuvuuden tunne, mikä ei ole hiipunut tähänkään päivään mennessä noista kultaisisista HIM-ajoista. Ajatukseni ovat jo ensi viikossa, jolloin pakkaan passin matkaan mukaan, ja lennän Prahaan, jossa on niin ikään luvassa aitoa Neon Noiria.

Kælan Mikla

VV