Aikansa kirkkaimman tähden syntymisestä neljäkymmentä vuotta – Hanoi Rocksin ”Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks” juhlii pyöreitä vuosia
1970-luvun aivan lopulla alkoi suomalaisessa rockissa yksi suurimmista ja merkittävimmistä – ellei merkittävin – luvuista. Aikakauden nuorisokulttuurissa olivat vahvasti esillä punk ja diinarit. Toki muitakin mahtui joukkoon, mutta nuo kaksi tyyliä lienevät olleet ne näkyvimmät. Kahden eri tyylin kohtaaminen ei aina sujunut sopuisasti, ja muutenkaan siihen aikaan erilaisuutta ja vahvaa individualismia ei katsottu hyvällä.
Tämä kaiken keskellä nuorilla muusikoilla Michael Monroella ja Andy McCoylla oli suunnitelma bändistä, jota olisi vaikea lokeroida minkään tyylisuunnan alle ja joka tulisi olemaan kaikkea sitä, mistä he olivat unelmoineet. Yhtyeen nimeksi oli kaavailtu Chinese Rocks Johnny Thundersin biisin mukaan, mutta pienellä muokkauksella siitä syntyi mystiikkaa tihkuva nimi Hanoi Rocks. Huolimatta siitä, että yhtye oli McCoyn ja Monroen visio, McCoy ei ollut mukana yhtyeen ensimmäisessä kokoonpanossa, koska McCoy oli jäsenenä Pelle Miljoonan bändissä keräämässä varoja unelmabändin eteenpäin viemiseksi.
Mainos päättyy
Vuonna 1980 yhtye keikkaili kokoonpanolla, jossa oli Monroen ja kitaristi Nasty Suiciden lisäksi myös aikaisemmin Pelle Miljoonan riveissä soittanut Stefan Piesnack. Jo tuolloin ohjelmistossa oli ensilevylle päätynyttä materiaalia, mutta yhtyeen jäsenten näkemyserot ajoivat heitä erilleen, ja pian Piesnack huomasi, että hänellä ei ollut tulevaisuutta bändissä. Pelle Miljoonan ja Tumppi Varosen lähdettyä interailille ennen suureksi menestykseksi nousseen ”Moottoritie On Kuuma” -levyn kiertuetta McCoy nappasi basisti Sam Yaffan osin katteettomin lupauksin mukaansa Hanoi Rocksiin, ja yhtye muutti välittömästi Tukholmaan toteuttamaan unelmaansa. Uusittu kokoonpano tapasi Tukholmassa, ja McCoyta lukuun ottamatta Suomesta saapunut yhtye asui kaduilla ja eli kädestä suuhun. Yhtye treenasi silti ahkerasti ja otti myöhemmin yhteyttä heistä aikaisemmin Tavastialla innostuneeseen Seppo Vesteriseen, joka alkoi rahoittamaan bändin toimintaa.
Bändi ehti tehdä jonkin verran keikkoja Suomessa vuonna 1980, mutta heidän lähdettyään maasta huhu bändistä liikkui voimakkaasti lahden yli Suomeen ja sitä myöten levy-yhtiötkin alkoivat kiinnostua bändistä. Lopulta Hanoi Rocks sopi diilin Atte Blomin Johanna-yhtiön kanssa. Blom oli alun perin tehnyt Andyn kanssa diilin soololevystä, joten marraskuussa 1980 ilmestynyt ensisingle ”I Want You” ilmestyi nimellä Hanoi Rocks featuring Andy McCoy. Ennen vuodenvaihdetta yhtye teki ensimmäisen Suomen-keikkansa, ja siitä alkoi välillä uhkaaviakin piirteitä saanut pitkä rundi. Helmikuussa 1981 ilmestyi toinen single ”Tragedy”, ja tuolloin oli myös debyyttialbumin julkaisun vuoro. Levyn nimeksi oli ehdolla muun muassa ”Some Like It Hot”, mutta Wigwamista tutun Jim Pembroken ideasta syntyi nimi ”Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks”. Hän kirjoitti bändille myös ”Saigon Shakes” -nimisen kappaleen, joka päätyi kylläkin Hurriganesin ”10/80” -levylle.
Levyä äänitettiin keikkailun lomassa Tukholman Park-studioilla. Bändi oli treenannut itsensä kuosiin, vaikka muuten bändi saattoikin ajoittain nuoruuden innossaan olla kaaosmaisessa tilassa. Levyn tuottajat olivat The Muddy Twins eli Michael Monroe ja Andy McCoy, sillä heidän mielestään kukaan ei olisi voinut tuottaa heidän bändiään paremmin kuin he itse.
Mainos päättyy
Levyn aloittaa bassorummun polkaisuilla ”Tragedy”, joka lienee kaikkinensa yhtyeen tunnetuimpia kappaleita. McCoy oli säveltänyt kappaleen joitain vuosia aiemmin ja on sanonut sen olevan ensimmäinen kappale, johon hän on kokonaisuudessaan tyytyväinen ilman heikkoja kohtia. Kappale kulkee hypnoottisen suoraan rytmiryhmän voimalla ennen siirtymistä yksinkertaisen tarttuvaan kitarakuvioon. Kappale on energinen yhdistelmä punkin voimaa ja perinteisemmän rock ’n’ rollin melodisuutta. Biisissä on röyhkeyttä ja oikeanlaista uhoa ilman minkäänlaista jarrun painamista. Kertosäe on tarttuva, ja varsinkin taustalaulut antavat sille oivaa väritystä. Huolimatta siitä, että Monroe saattoi olla ensilevyn aikoihin hieman raakilemainen laulajana, kyllä minä pidän hänen suoritustaan ”Tragedyn” onnistumisen kannalta olennaisena. Rohkea äänenkäyttö ja varsinkin englannin kielen hallinta ovat hänen vahvuuksiaan. Hyvässä sanoituksessa olen aina ihaillut ”there ain’t no better way of killing time than loving you” -kohtaa. Onhan ”Tragedy” suomalalaisen rockin klassikko kaikilla mittapuilla, eikä sen energia eikä teho ole laskenut vuosikymmenten saatossa lainkaan.
”Village Girl” -kappaleen McCoy oli omistanut Carly Simonille, ja närkästystä hänelle toi, että kappaleen kohde oli usein väärinymmärretty. Letkeällä ja auringonpaahtaman kadun mieleen tuovalla kitarariffillä käynnistyvä kappale ei ole ”Tragedyn” lailla suora rokki, vaan rumpali Gyp Casinon komppi perustuu paljolti tomeilla soitettaviin kuvioihin. Kertosäkeessä kitarakuviot ovat wah wah -efektien värittämät, ja vaikka kappale ei välttämättä mikään kuolematon ikivihreä ole, niin mikään turha välisoitto se ei missään nimessä ole. Kyllä siinä jotain on, sillä ei sormi ole kertaakaan edes CD-aikana vielä hakeutunut skip-nappulalle.
”Stop Cryin” on jälleen McCoyn nimiin merkitty biisi, kuten kaikki yhtä lukuun ottamatta. Huolimatta siitä, että kappaleessa on monenlaisia osia, se on meneväisyydessään eheä kokonaisuus ja mielestäni hyvä osoitus siitä, kuinka bändin musiikillinen skaala ei rajoittunut vain yhteen karsinaan. Itseäni miellyttää varsinkin melodinen ”You know that I know you’ll leave me soon and I know that you know I been thinkin’ of it too” – kohta. ”Blow your horn Mike” -huudon myötä Monroe pääsee näyttämään osaamistaan myös saksofonin äärellä. Lauseet ”Sweet seventeen, your face is from a beauty magazine, yeah, yes it is, sweet seventeen, your body’s an oasis for sex dreams, yeah” kiteytti aikanaan hyvin nuoren miehen ajatukset seksuaalisten viettien sanoittamisen vaikeuden äärellä.
Mainos päättyy
”Don’t Never Leave Me” on eräs yhtyeen kuolemattomista klassikoista, ja se on vuosien saatossa saanut yhtyeeltäkin uusintakäsittelyn. Suoraan kertosäkeestä lähtevän kappaleen ensimmäinen säkeistö on hieno kuvaus yksinäisyydestä muiden ihmisten joukossa. Kappaleen tempo on ehkä hitusen liian nopea, ja Monroe on sanonut, että korkeamman äänialansa vuoksi McCoy sävelsi biisit menemään hieman liian korkealta hänen äänelleen. ”Don’t Never Leave Me” lienee siitä hyvä osoitus, mutta parhaansa Monroe tekee eikä mielestäni lainkaan pahasti jalkoihin laulussa jää. Biisissä on jännää mahtipontisuutta, joka ehkä hitaammalla temmolla olisi tullut paremmin esiin. McCoyn välipuheiden tarpeellisuudesta voidaan olla montaa mieltä, ja itse olisin ehkä jättänyt ne lopulta pois. Kappale sai aikanaan kuulemma kritiikkiä falskiudesta ”subway train is passing by” -lauseen vuoksi, koska Suomessa ei tuohon aikaan ollut metroa. ”Hanoi Rocks – Syvä Uni” -radio-ohjelmassa Måns Kullman otti voimakkaasti kantaa sen puolesta, kuinka rockiin kuuluu unelmointi ja asioiden värittäminen. Olen samaa mieltä, ja kuten Kullman mainitsi, niin olihan yhtyeellä jo kokemusta Tukholmasta ja sen metroista. Ehdottomasti kuitenkin kyseessä McCoyn parhaimmistoa, vaikka biisi ei tässä vaiheessa sitä lopullista muotoa ollutkaan löytänyt.
”Lost In The City” -biisin alussa Monroe päästelee tunteella menemään huuliharpulla, ja biisi on kauttaaltaan menevä rokki. Teksti voisi olla hyvin omaelämäkerrallinen esimerkiksi Tukholman kaduilta, sillä kohdat ”Never got no money to pay my rent, this city life it hits hard on me” ja ”Its cold and its rainin, it don’t hurt me at all, as long as I can do what I want, yeah, alone in the night, the night is black, I’m living like a rat, I know I’ll survive yeah” kuvastavat varmasti bändin arkista taistelua olemassaolostaan. Biisin kruunaa slidesoolo, joka päättyy vuoropuheluun Monroen harpunsoiton kanssa. Ei ehkä bändin vahvinta materiaalia, mutta mukavan huoleton rokki.
”First Timer” ei välttämättä ole niitä biisejä, jotka nousevat ensimmäisenä esiin puhuttaessa bändin kovimmasta arsenaalista. Siitä huolimatta minä kovin pidän biisin rokkaavasta menosta. Siinä on vauhdikasta kiihkeyttä ja hallittua ryntäilyä. Piristystä biisiin tuo melodinen ”I’ll be hanging by my telephone” -väliosa. Kuten on tullut sanottua monen muunkin biisin kohdalla, niin bändillä on hieno taito tehdä vähäisistä aineksista erittäin hyvän kuuloinen soppa.
”Cheyenne”-biisin alku on äärimmäisen kaunis ja McCoyn laulamana olisi jo sinällään oiva välisoitto. Tästä huolimatta itse biisin melodia on myös kaunis ja vaikka Monroen laulu tavoittelee välillä liian korkeita kohtia, niin pidän jälleen hänen monipuolisesta äänenkäytöstä. Kertosäe ei jää jälkeen muusta biisistä vaan on tarttuvuudessaan ihan ässälaatua. Biisi on kreditoitu McCoyn nimiin, mutta hän on kuulemma tämän biisin kohdalla käynyt vähän Monroen biisiviholla lainaamassa ideoita. Saumattomasti kohdat on saatu sovitettua biisiin, ja omasta mielestäni kyseessä on levyn ehdottomia helmiä. Isommassa mittakaavassa ajatellen kappale on mielestäni bändin koko tuotannossa merkittävän hieno kappale.
Kansallislaulumaisella kitarakuviolla maalattu ”11th Street Kids” on mielestäni se levyn kirkkain kruunu ja hieman unholaan jäänyt klassikko. Säkeistöt ovat tehokkaan yksinkertaiset rytmiryhmän ja pelkkien kitaraiskujen säestyksellä. Monroen äänessä kaikuu erityinen heleys ”Tonight I’m so hot, gee, I’m so hot” -lauseessa ja siinä on juuri sellaista melodisuutta, mistä Hanoi Rocksin yhteydessä pidän erityisesti. Biisissä toistuu ”I’m all alone” -sanaparsi, joka värittää useamman biisin tunnelmaa. Biisin kertosäe on hieno, ja mielestäni varsinkin sanoissa nuori McCoy on saavuttanut jotain ajatonta, vaikka siinä menneisyyteen katsotaankin. Kertakaikkisen hieno kappale.
”Walking With My Angel”on Bobby Vee -laina ja kumarrus vanhemman musiikin maailmaan näyttämällä samalla, että bändin vaikutteet tulevat paljon laajemmalta kuin äkkiä voisi olettaa. Itse asiassa yhtye tekee kappaleesta erittäin menevän ja pirteän version. Jostain syystä minulle tulee aina alun foni-kuviosta mieleen eräs Ville Vallaton – Dennis The Menace -tunnusmusiikki. Huoleton rokki, josta ei voi jäädä huonolle tuulelle.
Levyn päättävä ”Pretender” on minusta alun kitarakuvioiltaan upea, ja sen vaikutusta syventävät hienosti mukaan soitetut fonikuviot. En tiedä, mikä on ollut kappaleiden valmistusjärjestys levylle, mutta tuntuu, että yhtye olisi kappaleen myötä jo ottanut askeleen seuraavalle tasolle. Kappaleen sovitus on onnistunut mukaan lukien loppuun sovitetut taustalaulukuviot. Tiukkoihin iskuihin päättyvä biisi lopettaa samalla myös levyn yhtä tehokkaasti kuin se bassorummun polkaisuilla alkoikin. Minun mielestäni myös ”Pretender” ansaitsisi suuremman huomion, sillä harvoin kappaletta esiin nostetaan keskusteluissa.
Levy pursuaa pidättelemätöntä voimaa ja on ennen kuulematon yhdistelmä vanhaa rock ’n’ rollia, punkin energiaa ja kaikkea mahdollista siltä väliltä, mitä kevyt musiikki oli ehtinyt esitellä. Kyseessä ei kuitenkaan ole vaikutteiden sekasotku, vaan levy on kundien nuoresta iästä huolimatta hyvällä ja yllättävän kypsällä maulla kasattu kokonaisuus. Bändin tarkoitus ei ollut missään vaiheessa jäädä härmää kiertämään, mikä paistaa niin musiikista kuin muustakin kokonaisuudesta aina jäsenien nimiä myöden. Monroen englannin lausunta oli kansainvälisen kuuloista, ja ensimmäistä kertaa ei ollut mikään vitsi tai naurun aihe, että suomalainen rockbändi voisi nousta maailmalla vaikka mihin suuruusluokkaan. Pidän Monroen melodisesta tyylistä laulaa, ja muutenkin bändin musiikillinen ulosanti oli kunnossa, sillä McCoy-Suicide oli oivallinen kitaristipari ja rytmiryhmä svengasi näyttönsä jo Pelle Miljoonan riveissä antaneen Sam Yaffan sekä Gyp Casinon voimin.
Mainos päättyy
Erityisen onnistunut on levyn kansi, johon kuvaaja Stefan Bremer on onnistunut vangitsemaan mitä hienoimmalla tavalla pysäyttämättömän liikkeen, räjähtävän energian ja Monroe/McCoyn voimakkaan keskinäisen kipinän sekä latauksen. Kuva on vangitseva, eikä sen katsomiseen kyllästy koskaan.
Levy ei ollut varsinaisesti myyntimenestys, mutta sen ajaton vaikutus on varmasti tunnustettua isompi. Bändi ei ollut millään tavalla suomalaiseen tapaan nöyristelevä vaan antoi täyden laidallisen rocktähteyttä, ja se aiheutti suomalaisten keskuudessa vähintäänkin hämmennystä. Levy aloitti Hanoi Rocksin uskomattoman vaelluksen suomalaisilta tanssilavoilta maailmanmaineeseen.