Aili Ikosen ”Suru ei oo suora viiva” on sielua hoitava albumi

Kotimainen jazzlaulaja julkaisi viime syksynä soolouransa kolmannen pitkäsoittonsa. Vuodesta 2004 levyttänyt Ikonen on ehtinyt uransa aikana tehdä paljon yhteistyötä erilaisten toimijoiden kanssa. Yhdet merkittävimmistä ovat Helsingin jazzorkesteri sekä Turun ja Tampereen Filharmoniset orkesterit. Muiden muusikoiden kanssa työskentelystä mainittakoon vuonna 2019 julkaistu ”Laulu keskeneräinen” -albumi, jonka Ikonen toteutti Jukka Perkon kanssa. Nykyään Ikonen laulaa myös Rajaton-yhtyeessä, joten varsin aktiivisesta ja tuotteliaasta laulajasta on kyse.

”Suru ei oo suora viiva” -albumilla kuullaan Ikosen lisäksi kuutta muuta muusikkoa, joista neljä muodostavat vakituisen taustajoukon levylle. Nämä muusikot, kontrabasisti Mikko Pellinen, rumpali Mikko Arlin sekä multi-instrumentalistit Janne Toivonen ja William Suvanne, luovat yhdessä harmonisen, mutta paikoitellen hyvinkin leikittelevän äänimaiseman. Tähän äänimaisemaan upeaääninen Ikonen sulautuu täydellisesti osaksi.

Kuten pitkäsoiton nimestä voi päätellä, on albumin yleistunnelma melankolinen. Sanoituksissa nousee esiin suru, elämän rajallisuus, luopumisen vaikeus, mutta myös toiveikkuus sekä tarmokkuus. Ikosen kirjoittamat sanoitukset ovat tyyliltään arkisia kuvauksia, joissa hän kuin huomaamatta onnistuu kaivamaan esiin ihmisyyteen kuuluvia kipuiluja. Samalla lyriikat ovat vielä kauniita ja lohduttavia. On siis sanomattakin selvää, että sanoitukset ovat merkittävässä osassa albumia, joka kuulostaa paikoitellen hyvin sielua hoitavalle.

Jos kuuntelee harvoin jazzia, kuten minä, saattaa kyseinen tyyli yllättää melodisuutensa ja syvyytensä vuoksi. Jousisoittimet, kuten viulu ja sello ovat erinomaisia instrumentteja lisäämään äänimaisemaan kaihoisuutta ja melankoliaa, mutta kun kuvioon lisätään vielä esimerkiksi saksofoni, trumpetti, huilu ja klarinetti, saadaan aikaa hyvin monipuolinen ja rikas soundi. ”Suru ei oo suora viiva” -albumilla jazz tuntuu mahdollistavan yhtaikaisen surumielisyyden, pirteyden ja lämmön ilmaisun, mikä on miellyttävä kombinaatio. Erityisesti ”Valo”, ”Ja minä sinua” ja ”Kuuntelen kuinka puut puhuvat” -kappaleet puhuvat tämän puolesta. Ja vaikka melankolia on albumia hallitseva teema, löytyy pitkäsoitolta myös pirteyttä ja energiaa esimerkiksi ”Pisaroita pihlajassa”, ”Kevät” ja ”Sanat” -kappaleiden muodossa. Nämä teokset antavat hyvän vastapainon surumielisyydelle iloisuudellaan ja riehakkuudellaan.

Surun keskelläkin on mahdollisuus toivoon, rauhaan ja lämpöön. Luulen, että sitä Aili Ikonen haluaa tällä albumilla korostaa. Tämän puolesta puhuu myös albumin toiveikkuus melankolian keskellä. Nimensä mukaisesti ”Suru ei oo suora viiva” -albumi ei ole vain levy, vaan pikemminkin matka tai väylä tutkimaan omaa paikkaansa tässä maailmankaikkeudessa. Mikäli nautit syvällisistä sanoituksista ja harmoniasta, on tämä levy tutustumisen arvoinen.

9/10

Kappalelista:

  1. Valo
  2. Pisaroita pihlajassa
  3. Läpi harmaan sumun
  4. Kevät
  5. Ja minä sinua
  6. Sininen viitta
  7. Sanat
  8. Toivo
  9. Sinuun minä nojaan
  10. Kuuntelen kuinka puut puhuvat

Aili Ikonen Facebookissa

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen

Kommentoi julkaisua