Ainakaan angsti ja raskas poljento eivät ole kadonneet mihinkään – arviossa Kornin ”Requiem”

Vuonna 1994 debyyttialbuminsa julkaissut Korn palaa vuoden 2022 alkajaisiksi jälleen julkaisukantaan uudella ”Requiem”-albumillaan. Albumi on yhtyeen 14. studioalbumi, kun luvuista jätetään luonnollisesti pois kokoelmat ja live-albumit. Mutta mitä muuta albumilta on lupa odottaa kuin sitä, että se kuulostaa edelleen Kornilta?

”Requiem” on ennen kaikkea melodinen albumi ja jatkaa siinä mielessä pitkälti samalla linjalla kuin muutama sitä edeltänyt Korn-albumi. Albumin avaa singlenäkin lohkaistu ”Forgotten”, joka on mukiinmenevä raita mutta pelaa kertosäkeistöllään varsin varman päälle, ehkä jopa hieman tunnelmaa lässäyttäen. Ei pääse mihinkään siitä, että kappaleen ideat ovat siis jo aiemmin käytettyjä. Osaa kuuntelijoista se ei varmasti haittaa, joten siksi sen kohdalla ei kannata jämähtää ”juupas eipäs” -väittelyyn.

”Let the Dark Do The Rest” ja ”Start The Healing” tuovat soppaan tunnelmia hieman myös sieltä vanhemmasta päästä aina ”Issues”-albumilta saakka. Kakkoskitaran ”huilu”-efektiä on hyödynnetty paikka paikoin lähes entiseen malliin, eivätkä kappaleet jää niiden vihaisuudessa tai mukaansatempaavuudessa paljoa vanhoille Korn-klassikoille. ”Lost In The Grandeur” on aivan samanlaista melodisen, angstisen ja tunnelmallisen Kornin riemua ja tuo albumin kappalelistaa sen puolta väliä kohti varsin sulavasti.

”Disconnect” poikkeaa linjasta introllaan ja tuo alkutunnelmallaan mieleen melkeinpä skandinaavisen melankolisen metallin edesottamuksia. Mutta mahtuupa kappaleeseen myös selkeä rap-osuus, joka tihkuu riimeillään ja ulosannillaan hiphopin syvintä olemusta kuulostaen samalla tietenkin vain Kornilta. ”Hopeless And Beaten” möyryää matalavireisesti ja yhä raskaammilla kitarariffeillä omintakeisesti kohti Jonathan Davisin itsevarmasti tuottamia duurivoittoisia laulumelodioita ikään kuin musiikillisena epätoivon ja toivon vuorotteluna. Yhdeksän kappaleen kokonaisuus lähenee loppuaan monenlaisissa tunnelmissa.

”Penance To Sorrow” on ytimekäs, melodinen ja lähes tanssittavan rytmin omaava rock-kappale, joka poikkeaa hieman albumin matalavireisemmästä materiaalista. ”My Confession” groovaa hyvin menevällä rytmillä ja kitarariffillä, eikä kertosäkeistökään ole mitenkään huono. Jälleen ainakin Davisin karismaattisen tulkinnan osalta varsin onnistunut kappale.

”Worst Is On Its Way” alkaa lähes djentin suuntaan kumartavalla nykivällä riffillä mutta muuttuu laulun tullessa mukaan lähes kellontarkasti aivan kuin muissakin kappaleissa. Albumin suurin miinus tuntuu läpikuunneltuna olevan pitkälti se, että kappaleiden instrumentaaliosuudet on sijoitettu lähinnä introihin, eivätkä ne kestä kertaakaan juuri kauempaa kuin on ”määrätty”. Kokonaisuutta tarkastellessa kaava tuntuu puuduttavalta, vaikka iso osa Kornin viehätystä on aina ollutkin Davisin laulu ja lyriikat. ”Worst Is On Its Way” tarjoaakin lopussa onneksi Davisin ärinää parhaimmillaan – aivan kuin olisi jälleen vuosi 1999. Silti tietty kaavamaisuus tavassa, jolla kappale on koottu, paistaa kirkkaana läpi kuten se tekee lähes koko albumin.

Poikkeuksia kaavaan rikkoo albumin puolessa välissä oleva ”Disconnect” mutta sekin lähinnä näennäisesti. Vaikuttaakin siltä, että Korn on ”Requiem”-albumia tuottaessaan keskittynyt pitkälti yksityiskohtiin, eikä niinkään albumikokonaisuuteen. Siitä huolimatta albumista saa useammalla kuuntelukerralla varmasti irti uusia suosikkeja, vaikka muutaman kappaleen potentiaalin, ja sen onko sitä vai ei, aistiikin jo kertakuuntelulla. ”Requiem” on pienine vikoineenkin ehdottomasti keskitasoa hieman parempi Korn-albumi.

Kappalelista:

1. Forgotten
2. Let The Dark Do The Rest
3. Start The Healing
4. Lost In the Grandeur
5. Disconnect
6. Hopeless And Beaten
7. Penance To Sorrow
8. My Confession
9. Worst Is On Its Way