Ajaton albumiklassikko: Thin Lizzyn nimikkodebyytti 50 vuotta

Kirjoittanut Olli Lehtonen - 1.5.2021

Kun mieleni tekee hyvää kitararokkia kultaiselta 1970-luvulta, irlantilaisyhtye Thin Lizzy pomppaa usein mieleeni. Dublinissa vuonna 1969 perustettu yhtye tunnetaan rouheasta kitaravetoisesta hard rock -soundista, jonka keskiössä ovat kahden kitaran melodiset harmoniakuviot. Heidän tapansa soittaa melodisia aiheita kaksiäänisesti on vaikuttanut lukuisiin myöhempiin yhtyeisiin.

Yhtye nousi parrasvaloihin irlantilaiseen kansansävelmään ”Gilgarry Mountain” perustuvalla, brittilistan kuudenneksi kavunneella hitillä ”Whiskey in the Jar” vuonna 1972. Varsinainen kansainvälinen läpimurto tapahtui albumin ”Jailbreak” (1976) ja siltä löytyvän singlen ”The Boys Are Back in Town” myötä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Ensikosketukseni bändiin tapahtui teinivuosinani, jolloin vanhana sieluna diggailin 1960–1970-luvun rokkia ja livealbumia ”Live and Dangerous”. Levy jos mikä räjäytti tajuntani, ja se oli portti yhtyeen muuhun tuotantoon. Bändin nimikkodebyytti täyttää 50 vuotta vappuna 2021.

”Thin Lizzy” on kiinnostava, sillä se kuvastaa yhtyeen varhaista soundia ja tyyliä. Bändi ei ole vielä löytänyt tunnettua tyyliään, minkä vuoksi levyllä soittavaa Thin Lizzyä ei ilman basisti-laulaja Phil Lynnottin (1949–1986) tunnistettavaa ääntä tunnistaisi helposti samaksi bändiksi. Levyn soundi on huomattavasti hienotuneempi kuin useiden seuraajiensa ja meininki letkeää. Silti blues-tyyliset, kokeilevat sävellykset luovat seesteisen vaikutelman, mikä tuo mieleen muun muassa brittiyhtye Wishbone Ashin alkuaikojen folk rock -tyylin. Lisäksi albumi on yksi kolmesta alkuperäisen kitaristi Eric Bellin albumista, ennen poistumistaan yhtyeen riveistä hermoromahduksen vuoksi vuonna 1973.

Albumin starttaavalla biisillä ”The Friendly Ranger At Clontarf Castle” kuullaan Lynnottin pehmeällä äänellä puhuttua kertomusta, ennen siirtymistä groovaavaan rytmipoljentoon. Biisin lopulla kuultavassa soolossa on havaittavissa häivähdyksiä bändin tulevasta tyylistä, kun Bell soittaa kitaralla kaksiäänisesti melodiaa. Seesteistä, hyvin irlantilaisvaikutteista balladia ”Honesty is No Excuse” somistavat mellotron-jouset, terästettynä melodisella kitarasoololla.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Vaikka Bell ei koskaan yltänyt tekniikassa tai suosiossa yhtyeen myöhempien kitaravirtuoosien, kuten seuraajansa Gary Mooren, tasolle, hän tekee hienoa työtä yhdenkin kitaran voimin. Bellin bluesmainen melodinen lähestymistapa on yksi yhtyeen soundin pääaineksia. Tämä kuuluu myös eeppisellä kappaleella ”Diddy Levine”, jossa sekoittuu herkkä balladimaisuus ja rajumpi riffittely.

Riffivetoisilla kappaleilla ”Ray-Gun” ja ”Look What the Wind Blew in” yhtye esittelee sekä rokimpaa että funkimpaa puoltaan. Rock-rymistystä pehmentää melodinen balladi ”Eire”, joka on rakkauskirje yhtyen kotimaalle. Irlantilaiskansallista vaikutelmaa luo irkkulaista perinnesoitinta dulcimeria muistuttava helisevä 12-kielinen akkari. Samankaltaisia fiiliksiä tarjoilee triolipohjainen ”The Return of a Farmer’s Son”, jonka laulumelodia ja riffi muistuttavat merkittävästi klassikkoa ”Emerald”. Kappale on hienovaraisesta ”itseplagioinnista” huolimatta albumin parhaimmistoa, jossa bändi ampuu kovilla. Downing takoo rumpusarjaa kuin riivattu, minkä rinnalla ei Lynnottin pelkistetty ja tiukka bassonsoitto ja raspinen laulukaan kalpene. Bellin kitaratyöskentelyäkään ei voi kehua liikaa.

”Clifton Grange Hotel” saattelee pehmeämpiin tunnelmiin, joissa jatkaa akustispainoitteinen, mieleenpainuva triolirytminen rock-balladi ”Saga of the Ageing Orphan”. Levyn lopettava biisi ”Remembering” yhdistää tyylikkäästi riffittelyä ja heleän näppäilyn siivittämiä melodisia osioita.

Kaikkiaan yhtyeen ”Thin Lizzy” -nimikkodebyytti on sekä mielenkiintoinen että kohtalaisen tiukka kokonaisuus, jota kuuntelee ilokseen. Levyä kannattaa kuunnella avoimin mielin, sillä se poikkeaa merkittävästi yhtyeen myöhemmistä hittialbumeista, mutta se ei välttämättä ole huono asia. Itselleni ennestään tuntematon esikoisalbumi oli virkistävä kokemus, ja siihen sisälle pääseminen vei useamman kuuntelukerran. Kuuntelukokemus kuitenkin osoitti, että bändin parhaat vuodet ovat vasta edessä päin.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen