Albumi, joka kiteyttä ehkä parhaiten yhtyeen koko olemuksen — arviossa 20 vuotta täyttänyt Diablon ”Mimic 47”

Paljon on vettä virrannut Kalajoella sen jälkeen, kun ”Mimic 47” julkaistiin tammikuussa vuonna 2006 kotimaisen, ja maailman parhaan, Diablon toimesta. Albumi, joka kirvoitti julkaisunsa aikaan lähes poikkeuksetonta ihailua, ellei jopa palvontaa, on nyt tullut 20 vuoden ikään. Yhtye onkin viime vuosina kunnostautunut kiertämään jokaisen pyöreitä täyttävän albuminsa tiimoilta, eikä se tee poikkeusta tälläkään kertaa tänä keväänä.

”Mimic 47” tai tuttavallisemmin myös ”M47” alkaa rujolla, terävän groovavalla riffittelyllä, kun avausraita ”Shadow World” lankeaa soittimesta kuulijan ylle. Ainakin Dallas-televisiosarjan häikäilemättömästä roolihahmosta J.R. Ewingistä lyriikkansa ammentanut raskas groovepala yllättää positiivisesti tänä päivänä. On todella virkistävää kuunnella, miltä kappaleet kuulostavat levyltä, sillä se, mitä allekirjoittaneen mielessä ja muistoissa niistä aiemmin pyöri, oli pieniä muistikuvia. Ajanhengestä puhumattakaan. ”Shadow World” edustaa yhä edelleen albumin ja Diablon synkintä ja jopa painostavinta kuvastoa, yksittäisenä kappaleena.

Samaa rataa jatkaa tietenkin ”Damien” nimeään myöten. Aikanaan Inferno-lehden kylkiäisenä julkaistu epävirallinen cd-single pahvikansineen oli kuin ennen aikainen joululahja aikansa metallidiggarille. ”Damien” oli silloin joskus niitä kappaleita, joita kotona ja kaveriporukoissa soitettiin lähes puhki, mutta mitäpä vielä? Aika on tehnyt tehtävänsä ja marinoinut senkin uudelleen. Ei voi todeta kuin että särmää löytyy. Yhä ja edelleen.

Albumin eniten täytekappaleelta kalskahtava on ”Together as Lost”. Siitäkin huolimatta, että sillä on taipumus jäädä päähän soimaan. Toisaalta se on myös syy sille, miksi siihen saattoi silloin aikoinaan kyllästyä nopeasti. Nykyään, kun Diablolta on kuultu ”Mimic 47:n” jälkeen kolmea muutakin albumia, on asian laita toisaalta positiivisempi. Täytepalaksi ”Together as Lost” on kuitenkin niin laadukas, ettei ihan heti tule parempaa vastaan. On lisäksi mainittava kitaristi Marko Utriaisen todella legendaarinen soolo, ja varsinkin sooloon lähtö, kyseisessä kappaleessa.

Albumin puoliväliä lähestyttäessä päästään jo lähemmäs suomalaisten hiihtolegendojen tunnelmia. ”In Sorrow We Trust” on saanut inspiraationsa Juha Miedon suunnalta. Tulkittavissa on nimeä myöten myös kappaleen teeman viittaavan suomalaiseen mentaliteettiin. Ennen kaikkea siihen, miten suorapuheisuus on kunniassa tänäkin päivänä, turhia koristelematta. ”In Sorrow We Trust” polveilee mukavasti melodisesta keskitempoiseen tykitykseen. Kitaranäppäilystä ja puhtaan laulannan kautta täyteen huutoon. Vahva ralli, syvällä merkityksellä.

”Mimic 47” on siitäkin harvinainen albumi, että sen terävin valikoima parhaita melodioita ja riffejä sijoittuu albumin loppupuolelle. Legendaarisesta, kaikkien D-osastofanien tietämästä albumin nimikappaleesta alkaen meno on edelleen synkkää ja synkeää. Jopa painostavaa. Pelastus ja toivon kipinä lepää detaljeissa ja… niin, voi helvata, miten hienoissa melodioissa! Massiivisessa groovessa!

Kappaleet kuten ”Kathryn”, ”Condition Red” ja ”Blackheart” olivat jo albumin ilmestymisen aikaan niitä albumin helmiä, joille ei mielestäni kuitenkaan suotu tarpeeksi niiden ansaitsemaa huomiota esimerkiksi keikoilla. Nykyään asia on jo onneksi toisin. Ei unohdeta myöskään ”Rebellion Of One” -biisiä, joka on tunnelmaltaan ehkä kevyempi mutta riffeiltään sitäkin groovempi. Sitäkin oli aikanaan helppo pitää tovi albumin parhaana. Albumin päättävä ”D.O.A.” on yhä kelpo D-klassikkokappale, joka kasvaa hoilattavaan kertosäkeistöönsä tullessa salakavalan nerokkaalla, pakottamattomalla painollaan. 

”Mimic 47” on Diablo-klassikko, jollaista yhtye tuskin kykenee toteuttamaan enää uudelleen. Eikä toki tarvitsekaan, sillä se kertoisi vain taiteellisesta kunnianhimottomuudesta. Tai vähintään tyylittömyydestä. Sen sijaan tyylikkäämpää on juhlistaa sen pyöreitä merkkipäiviä laajan kiertueen muodossa.

 ”Mimic 47:sta” kuulee yhä tänäkin päivänä, että sen syntyprosessille on uhrattu paljon paukkuja: aikaa, vaivaa ja ajatusta. Se on albumi, joka kiteyttää ehkä parhaiten yhdessä paketissa ja albumikokonaisuudessa sen, mistä Diablossa on lopulta kysymys.