Albumi, joka oli death metaliin vihkiytyneeltä yhtyeeltä aikoinaan jotain todella poikkeuksellista – klassikkoarviossa Opeth-yhtyeen 20-vuotias “Damnation”

Opeth teki “Damnation”-albumillaan kaksikymmentä vuotta sitten tietoisen harppauksen vastapainona vain alle puoli vuotta aikaisemmin julkaistulle, ehkä raskaimmalle albumilleen “Deliverancelle”. Mahtipontinen ja jyräävä “Deliverance” riepotteli kuulijaa rankemmin, kun puolestaan “Damnation” oli omiaan tuomaan seesteisyyttä musiikin kuluttajien korville. Se, mitä “Damnation” teki puolestaan Opethin uralle, oli pitkälti uusien kuulijoiden haalimista fanijoukkoihin.

Albumilla kuuluu myös surumielinen ja runsaan melodinen ote. Kitarasoundit rummuista puhumattakaan ovat keveät ja pehmeät ja voisi jopa käyttää termiä “easy listening” eli “helppoa kuunneltavaa”. Mutta koska Opeth ja etenkin sen pääsäveltäjä Michael Åkerfeldt ovat musiikkimaailmassa kontrastien mestareita, kuuluu Opethin “Damnation”-albumilla kuten niin monella muullakin albumilla tietynlainen kappalemateriaalin monimutkaisuus ja monimuotoisuus. Yksi esimerkki monimuotoisuudesta kuullaan albumilla niin sanottuna soolokitaristina Opethissa vaikuttaneen Peter Lindgrenin sooloissa, joiden ote on pitkälti jopa santanamaista fiilistelyä bendauksineen toki skandinaavinen melankolia edellä.

Väläyksiä seesteisemmästä suunnasta oli kuultu jo aiemmilla Opeth-albumeilla esimerkiksi myöhemmin klassikkokappaleiksi kypsyneiden “Benighted” (Still Life, 1999) ja “Harvest” (Blackwater Park, 2001) muodossa. “Damnation” tuo sen puolen albumikokonaisuutena esiin tietoisen itsevarmasti ja voisikin jopa sanoa, että siinä valossa tarkasteltuna “Damnation” oli julkaisuajankohtanaan välitön klassikko siitäkin huolimatta, etteivät kaikki Opeth-kuluttajat varmasti sisäistäneet harppausta. Ja toisaalta tyylillinen itsetietoisuus vaati varmasti faneilta myös kypsyttelyä.

“Damnation” sisältää kaikkiaan kahdeksan kappaletta, jotka soljuvat mukavan seesteisellä sykkeellä eteenpäin, eikä albumia kuunnellessa aina edes välttämättä huomaa kappaleen vaihtuvan. Avausraita “Windowpane” kertoo maagisesti yhdessä hetkessä, mistä koko albumissa on oikeastaan kysymys. Vielä livesetissä nykyäänkin kuultava “In My Time Of Need” luo lähes ambienssimaisella otteella vankkaa pohjaa loppualbumia ajatellen ja riisuu samalla kuulijan epäilyksiä siitä, voiko Opeth jatkaa valitulla linjalla koko albumin mitalta. Kappale on varmasti albumin tunnetuin teos, ja ihan syystä. Muita albumin kulmakiviä ovat erityisesti “Death Whispered a Lullaby”, jonka surumielinen tunnelma keinuu luonnolliseen tahtiin niin lead-kitaroiden osalta kuin myös näppäilyn tahdissa. Kappaleen kruunaa mieleenpainuva ja mukana hoilattava kertosäkeistö.

“Hope Leaves” tuo albumin keskivälille lisää ambienssia erityisesti laulussa käytetyn radiomaisen efektin sekä viipyilevän harkittujen kosketinsoitin- ja bassokuvioiden puolesta. Livenäkin alkuaikoina soitettu “Ending Credits” keinuu puolestaan soolokitaruuden sykkeessä luoden hetkellisesti vaikutelmaa siitä, että albumin olisi tuottanut jokin soolokitaristi omalla nimellään. “To Rid The Disease” on seesteisen melankolinen ja jälleen mahtavalla ja mieleenpainuvalla kertosäkeistöllä varustettu muuten progressiivisesti kulkeva ja soundillisesti kevyt rock-palanen albumia, kun puolestaan se, mitä Åkerfeldt vokalistina laulaa kappaleessa ja läpi koko albumin, pyörii melko raskaissa aihepiireissä. Osaltaan albumin keveyteen, soundimaailmaan ja tunnelmaan on vaikuttanut myös varmasti Michael Åkerfeldtin suuresti aikoinaan jumaloima tuottaja Steven Wilson (Porcupine Tree), joka teki Åkerfeldtin kanssa myöhemmin yhteistyötä myös mainion Storm Corrosion -nimisen projektin muodossa.

“Damnation” oli death metaliin vihkiytyneeltä yhtyeeltä aikoinaan jotain todella poikkeuksellista. Ja on sitä edelleen, sillä vastaavaa harppausta ei ole kuultu sen jälkeen siitäkään huolimatta, että maailman musiikkiskenet ovat myös raskaan musiikin puolella paljolti löystyneet. Puritaanisuus on siis vähentynyt, ja etenkin Opeth on osaltaan ollut yhtyeenä luomassa sen kaltaista kulttuuria viimeiset kaksikymmentä vuotta. Yhtye saattaa olla nykyään se metallifestivaalien kevyemmästä päästä oleva akti ja on lunastanut paikkansa kummajaisena osittain toki musiikillisesti raskaamman historiansa ansiosta mutta osittain myös asenteensa vuoksi.

Erikoislaatuisuutta ja korostettua kontrastia – asioita, joista Opeth tunnetaan. “Damnationilla” nuo elementit näyttäytyivät yhtyeen osalta hieman toisenlaisella tavalla, eikä albumi kuulosta huonolta kaksikymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeenkään.