Albumi, jolla yhtye alkoi löytää lopullista linjaansa – arviossa Black Label Societyn 20-vuotias “The Blessed Hellride”

Prätkä-imagoa, alkoholia ja rautaristejä sekä pääkallo. Niistä elementeistä oli Zakk Wylden perustaman Black Label Societyn alkuaikojen visuaalinen ilme tehty, kun yhtye kasattiin vuonna 1998. Äkkiseltään voisi luulla musiikin kuulostavan esimerkiksi köyhän äijän Motörheadilta – vaan mitä vielä. Mukaan mahtui toki myös hieman Motörheadia mutta myös pehmeämpää ja rokkaavampaa grunge-vivahdetta. Neljännellä täyspitkällä studioalbumillaan “The Blessed Hellride” suuntasi BLS jo hieman kauemmas pienestä rähjäisyydestä ja löysi lähemmäksi Pantera-tyylistä tiukempaa ja teknisempää kappalemateriaalia. BLS ei ollut vieläkään suoltamassa proge- tai melodeath metalia mutta kylläkin tiukempaan pakettiin puristettua kamaa.

Bändin edeltävä albumi “1919 Eternal” antoi jo musiikillista suuntaa “The Blessed Hellridelle”, ja omalla tavallaan mahtipontisen raskaita ja jopa Sabbath-tyylisiä riffejä suoltava Wylde teki albumilla palvelusta metallimusiikille, ja etenkin sen amerikkalaiselle versiolle. Lyhyet ja ytimekkäät kappaleet kuten “Stoned And Drunk”, “Doomsday Jesus” ja “Stillborn” avaavat albumin kukoistukseensa ilman turhia ihmettelyjä. Viimeisenä ryyppäästä mainittu “Stillborn” sisältää yhden yhtyeen uran mieleenpainuvimmista introista hieman Iron Maidenin “The Trooperin” kertosäkeistön vokaalisen liidauksen tyyliin, eikä mieleenpainuvuutta ole hankaloittanut ainakaan Rob Zombien tekemä kappaleen musiikkivideo.

“The Blessed Hellride” sisältää Black Label Societyn mittapuulla varsin kompaktin nipun kappaleita ollen samalla koko yhtyeen uran ehein kokonaisuus. Vaihtelevuuttakin toki löytyy, sillä BLS-klassikoiksi tituleerattavia yksilöitä ovat esimerkiksi rauhallisemmat “The Blessed Hellride” ja “Dead Meadow”. Jälkimmäisen blues-kitarointi ja pianon soitto hakevat vertaistaan raskaan musiikin julkaisuissa ja onkin harmillisesti jäänyt Zakk Wylden muun materiaalin pimentoon ollen kuitenkin muusikon ehkä kaunein sävellys koskaan. Rauhallisuuden ja raskaan soinnin ristisiitosta tarjoavat myös perätysten albumin loppupuolella olevat “Blackened Waters” ja “We Live No More”, jotka niin ikään omaavat tunnelmapaloina edelleen täyttä radiosoittopotentiaalia. 

Muita mainitsemisen arvoisia kappaleita ovat erityisesti “Destruction Overdrive”, jonka vimmaisesti jyräävä rytmi tuntuu kuulijalla DNA:ssa asti ja voisi jopa väittää, että kappale on moderni prototyyppi hyvästä metallibiisistä. – Ei liikaa eikä liian vähän vaan juurikin kultaista keskitietä kulkien rautainen asenne hyppysissään. Eikä mitään otettako myöskään pois hitaammin nykivältä riffi-timantti “Suffering Overduelta” tai keskitempoisemmalta “Funeral Bellilta”, joiden tuotanto on etenkin kappaleiden sovitusten, sävellyksen ja ylipäänsä toteutuksen suhteen “The Blessede Hellride” -albumilla kukoistuksessaan. 

Modernissa metalliskenessä on erinomaisia ja ihan kivoja albumeita. Ja sitten on “The Blessed Hellride”, jolla sen tekijät osuivat aikoinaan maaliin täysin puhtaalla suorituksella. Ajan kuluminen on lähinnä vain kirkastanut albumin kauneutta, vaikkei se ole koskaan ollutkaan mikään suurmenestys maailman mittapuulla. Black Label Society -klassikoksi sitä voi kuitenkin tituleerata hyvin selkeistä, vankkumattomista ja ennen muuta oikeista syistä. Se on albumi, jolla BLS lopulta löysi oman linjansa ja nykyisinkin yhtyeen musiikissa kuuluvan melodisen identiteettinsä. Riffikynä raikaa, olut virtaa, ja välillä käydään lujaa ojan pohjalla. Ja lopulta taas noustaan ylös. Melankoliaa ja voimabiisejä – niistä on tehty Black Label Societyn 20-vuotias “The Blessed Hellride”.