Sumerian Recordsin kultasuonena ansioitunut brittibändi Asking Alexandria on tunnettu yhtyeenä, joka jakaa rajusti mielipiteitä. Siinä missä yhtye on noussut yhdeksi suurimmaksi ja musiikillisesti vaikuttavammaksi metalcore-yhtyeeksi, on se samaan aikaan yksi genrensä kyseenalaistetuimpia yhtyeitä.

Bändin ehdottomia tuotemerkkejä ovat olleet raskailla kirarasäädöillä kierrätetyt metalcoreriffit, vokalisti Danny Worsnopin vakuuttavat ja vihaiset murinat, tarttuvat pop-henkiset kertosäkeet sekä väkevät mutta rytmikkäät, electro-osuuksilla kuorrutetut breakdownit – eräänlaista pop-metallia siis. Kahden ensimmäisen levyn eroavuus löytyi lähinnä vokalistin ulkonäöstä; ensimmäisen levyn siloposkisesta emopojasta kuoriutui bändin toiselle tulemiselle rock-elämän runtelema, rähjäinen ja ruma ankanpoikanen. Musiikillisesti bändin kakkoslevy, vuonna 2011 julkaistu ”Reckless And Relentless” jatkoi vuoden 2009 debyyttialbumin ”Stand Up and Screamin” jalanjäljissä; ”From Death to Destiny” onkin suorastaan hämmästyttävän eroava albumi. Muodikkaasta ja pienempiä bändejä suuresti inspiroineesta saundista on luovuttu, ja tilalle on tullut jotain vakavammin otettavaa. Vai onko?

Rockin ja heavy metallin vaikutteet olivat näkyvämmässä roolissa kuin koskaan ennen. Paraikaa myös ensimmäistä kirjaansa rustaavan Dannyn laulutyyli on kokenut uudella albumilla merkittävän muutoksen: ajoittain miehen ”rockahtavat” vokaalit tuovat etäisesti mieleen Sabaton-yhtyeen keulamiehen, Joakim Brodénin, kun taas toisinaan mies kuulostaa erehdyttävästi Avenged Sevenfoldin M. Shadowsilta. Jokaisella kuuntelukerralla albumi antaa itsestään enemmän irti, vaikka ”From Death To Destinyä” vaivaakin sama instrumentaalinen laiskuus kuin aiemmilla levyillä. Voi tietenkin olla, että minua itseäni vaivaa mielikuvituksettoman rummutuksen ja simppelin kitaroinnin aiheuttama aliravitsemustila, mutta uskallan väittää, että yhtyeen taidot riittäisivät huomattavasti kiinnostavampiin kitaramelodioihin tai vaikka kunnon sooloihin (mutta sehän rikkoisikin kaavaa jo aivan liikaa!). Mitenkään suuremmin bändin kultakurkun Danny Worsnopin päihdeongelmia perkaamatta, on selvää että rock-tähden huonot valinnat elämässä näkyvät myös lyriikoissa. Mitään ilosanomaa lyriikat eivät kerro, vaikka jättävätkin sopivasti tulkinnan varaan. Aihepiiri pyörii lähinnä mielen sisäisistä demoneista uuteen tulemiseen ja uuteen alkuun. Vaikka lyriikat eivät juhlikaan kekseliäisyydellä, istuvat ne sellaisena bändin muottiin kuin Saloran malliset kiikarit hipsterin nenälle.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

”From Death to Destinyn” avausraita, ”Don’t Pray for Me” antaa albumille väkevän startin, ja määrätietoisen kuvan siitä, mitä levyltä sopii odottaa – tai niin ainakin luulisi. Kappaleen alussa koneellisen biitin taustalla pauhaavat viulut maalavat tummanpuhuvaa mielikuvaa aina siihen asti, kunnes lyhyeltä introlta vaikuttava ralli kasvaakin kertosäkeineen kokonaiseksi biisiksi. Levyn seuraavat kolme raitaa – ”Killing You”, levyn toinen sinkku ”The Death of Me” ja ensimmäinen sinkku ”Run Free” – tuoksuvat vielä tarpeeksi tutulle ja turvalliselle, vanhemmalle Asking Alexandrialle, joten pahaa aavistamaton tosifani ei arvaa pelätä sokeeraavaa suunnanmuutosta ”muotimetallista” rockia ja heavya leikkisästi sekoittavaksi musiikilliseksi kollaasiksi.

Albumin viides kappale ”Break Down the Walls” nostaakin sitten kissan pöydälle. Ensimmäisen 20 sekunnin jälkeen pystyy jo toteamaan, että tällä kertaa brittiorkesteri on purjehtinut tuntemattomille vesille, ja jos minulta kysytään, niin Itämeren suunnalle: kappale tuo nimittäin kertosäkeineen vahvasti mieleen ruotsalaisen rockjyrän, Hardcore Superstarin. Levyn selvää suunnanmuutosta jatkaa vihaa tihkuva ”Poison”, jossa kuullaan myös yhtyeen toisen näkyvän persoonan, kitaristi Ben Brucen laulantaa. Vahvasti maneeriselta täytebiisiltä haiskahtavalle kappaleelle voidaan luovuttaa myös mitali kosmoksen mielikuvituksettomimmasta breakdownista. Seitsemäs kappale, ”Believe” kehottaa kuitenkin uskomaan, että ”Poisonin” aiheuttama korvien puutuminen oli vain väliaikainen pikkuhaitta. Kappaleen rytmikäs breakdown saa pään nytkymään ja kertosäe tarttuu kuin takiainen pensaaseen sammuneen elämäntapajuopon tukkaan. Biisi sisältää myös melko miellyttävän outron, joka saa odottamaan levyn seuraavalta kappaleelta paljon. Seuraavaksi vuorossa on albumin kaksi ehdotonta timanttia, joista toinen, kiekon kahdeksas raita, ”Creature”, saattaa olla yhtyeen kaikkien aikojen kekseliäin ja mielenkiintoisin kappale. ”White Line Fever” vuorostaan tarjoilee koko albumin tarttuvimman ja onnistuneimman kertosäkeen. Soitannoltaan kappale muistuttaa vahvasti vanhempaa Avenged Sevenfoldia, mutta mitäpä sitä miettimään; se kuulostaa kuitenkin tarpeeksi omalaatuiselta ollakseen silti ehtaa, uudistunutta Asking Alexandriaa.

Levyn kymmenes raapaisu, ”Moving On”, tarjoilee Bon Jovi -henkistä, sydäntä särkevää sävelmää kevyemmän rockin muodossa. Biisiin on kuitenkin kirjoitettu jopa yllättävän herkistävä teksti. ”The Road” jakaa yhdessä ”Poisonin” kanssa levyn surkeimman biisin tittelin, eikä edes Worsnopin demonimaiset, raa’at murinat pelasta tätä Nickelbackille ominaisella kertosäkeellä varustettua surkeaa rallatusta varmalta skippaamiselta läpikuuntelussa. Levyn virallisena päätösraitana kuultava ”Until the End” jättää kuitenkin positiivisen fiiliksen levystä. Kappaleella kuullaan myös entistä Killswitch Engage-laulajaa Howard Jonesia, joka on kuitenkin saatu kuulostamaan harmillisen ponnettomalta. Siinä missä tuottajamoguli Joey Sturgis on vastannut yksin aiempien levyjen äänimaailmasta, uuden levyn saundia on ollut hiomassa hänen lisäksi kaksi muuta. ”From Death to Destiny” on äänimaailmaltaan huomattavasti orgaanisempi paketti, eikä sitä voi mitenkään pitää negatiivisena asiana. Viimeisenä silauksena levyllä on yhtyeen toisesta sinkusta, ”The Death of Me”-biisistä nikkaroitu radiokansaa nuoleskeleva ”Rock Mix”, jolle yhtye kuvasi myös musiikkivideon.

”From Death to Destiny” on levy, jonka uusi ja mielenkiintoinen sisältö juontaa juurensa onnistuneesta kokeesta sekoittaa modernin metallin stereotypioita rähjäävään rockiin. Vaikkei albumi olekaan teknisen soitannon ilotulitusta, on se tarpeeksi räkäistä ja tarttuvaa jäädäkseen soittimeeni odottamaan seuraavaa kuuntelua. Nostan bändille hattua myös siitä, että se on aina kohdellut hyvin fanejaan, eivätkä bändin muuten niin värikästä elämää viettäneet miehenalut ole kokeneet tarpeelliseksi pönkittää egoaan tai aiheuttaa huomionhakuista draamaa, joka tuntuu monilla muilla vastaavilla yhtyeillä olevan enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Oli miten oli, mikäli yhtyeen keulamies pidättäytyy paheistaan ja pimeässä kummittelevista demoneistaan, Asking Alexandrialla on kaikki tarvittava kasvaakseen vielä suuremmaksi yhtyeeksi.

7/10

Kappalelista:
1. Don’t Pray For Me
2. Killing You
3. The Death Of Me
4. Run Free
5. Break Down The Walls
6. Poison
7. Believe
8. Creature
9. White Line Fever
10. Moving On
11. The Road
12. Until The End” (Feat. Howard Jones)
13. The Death Of Me (Rock Mix) (Bonus Track)

http://www.askingalexandriaofficial.com/
https://www.facebook.com/askingalexandria?fref=ts

Kirjoittanut: Aku Eerola

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy