Alfa-urosten murinaa ja piilopolitisointia – arviossa Monster Magnetin ”Mindfucker”

New Yorkin Nokialta eli New Jerseystä ponnistava stoner-rockin kummisetä Monster Magnet palaa yhdennentoista albuminsa ”Mindfuckerin” myötä tutulla meiningillä mutta yllättävän yhteiskunnallisella alaviitteellä. Vaikka ”Mindfuckerilla” ollaankin huolissaan maailmasta, ei ole syytä huoleen. Kuten stoneriin kuuluu meininki haisee edelleen moottoripyörän nahkapenkiltä, pallihieltä, kylmältä kaljalta ja aikuisten miesten pukuhuoneelta. Erona ainoastaan se, että tässä pukuhuoneessa puhutaan myös politiikkaa.

Nasta lyödään lautaan välittömästi levyn ensimmäisistä iskuista. Kitarat ulvahtavat äkäisesti, haikkapelti laskee räiskien sisään, ja Dave Wynford huudahtaa “Let’s go!” – ei omaperäisin rokkilevyn aloitus, mutta ei myöskään jää epäselväksi, millaista rallia tuleman pitää. On ilo huomata, että Pate Mustajärven uhmakkaampi Amerikan serkku, bändin nokkamies ja alkuperäisjäsen, solisti Dave Wyndorf, ei tunnu vanhentuneen päivääkään. Vertailu Mustajärveen voi kuulostaa joihinkin korviin loukkaukselta, mutta sitä se ei ole. Siinä missä Pate on sataprosenttista Mustajärveä, on myös ikätoveri Dave aito vanhan liiton rokkikukko, joka ei osaa olla muuta kuin oma itsensä.

Sympaattisesta poljennostaan huolimatta levyn kolme ensimmäistä biisiä, ”Rocket Freak”, ”Soul” ja ”Mindfucker”, jäävät melko pinnallisiksi kaljaralleiksi: nopeatempoista paahtoa aurinkoisille festarireissuille, mutta sävellyksellisesti kappaleista ei saa kaivettua mitään kovin mielenkiintoista lapiollakaan. Biisit noudattelevat keskenään samaa kaavaa; kiivasta tahtia, yksinkertaisia riffejä, ilottelevia kitarasooloja ja loppuun liikaa kertsin toistoa. Lyriikoiltaan ”Rocket Freak” ja ”Mindfucker” liikkuvat Wyndorfin mukavuusalueella – naisissa – mutta ”Soulissa” päästään syvempiin mietteisiin ja levyn keskeisiin teemoihin.

Wyndorf on kertonut, että hän kirjoitti levyn lyriikoita sillä viikolla, kun Trump valittiin virkaan. Lyriikoista tuli liian poliittisia, ja Wyndorf päätyi lopulta kirjoittamaan kaiken uusiksi. Wyndorf on kertonut, että levylle jäi siitäkin huolimatta joitain Trumpin ja maailman huolestuttavan tilan aikaansaamia ajatuksia – eikä niitä tämän tiedon valossa voi olla kuulematta useimmissa biiseissä. Esimerkiksi sellaiset ”Soulin” rivit kuten “Fools come and fools go, the world’s on fire” sekä “Hey Mr. Man you want to sell me a lie?” eivät juuri jätä epäilystä siitä, mistä Wyndorf on saanut moisen inspiraation. Koska bändin faneja löytyy kuitenkin taatusti sekä republikaani- että demokraattileireistä, liikutaan teksteissä taidokkaasti siten, että jokainen voi löytää niistä kannanottoja itselleen mieluisaan suuntaan.

”I’m Godin” myötä levy tuntuu pääsevän kunnolla käyntiin ja esittelee yhden Monster Magnetin erikoistumisalueen: poskettoman uhoamisen. Biisin kertoja on itse Jumala, joka on kyllästynyt kaiken kusseeseen ihmiskuntaan ja suunnittelee tuhoavansa koko maapallon: “ I’m God, and you know that I never lie. I’m God, and I’m thinkin’ of sayin’ goodbye”. Jumala huutaa ja komentaa kansaansa pukeutumaan punaisiin mekkoihinsa, että ”saadaan näyttävät loppubileet”. Hermonsa menettänyt, maanisena huutava Jumala omaa levyn kovinta korvamatopotentiaalia, ja I’m God! -huutoa lienee odotettavissa myös yleisön puolella tulevalla kiertueella.

Albumin huippukohtaan päästään kappaleella ”Drowning”. Yli seitsemänminuuttinen sinfonia on dramaturgisesti sitä, missä Monster Magnet on parhaimmillaan: pienestä ja pahaenteisestä lämmittelystä suureksi räjähdykseksi kasvava blues-henkinen raastava rakkauslaulu. Biisi alkaa kitaran, basson ja laulun hiljaisena hyräilevästä melankoliasta, kun kappaleen kertoja toteaa juovansa ainakin hyvää kahvia, vaikka kaikki muu onkin menetetty. Synkkä ja odottava riffittely nostattaa mustia pilviä taivaalle, kuulija osaa ottaa tuolin selkänojasta kiinni ja tietää, että kohta mennään. Kun kertosäe lopulta räjähtää, sydämensä särkenyt mies huutaa maailmalle pettymystään ja murisevat kitaravallit komppaavat raastettua sielua. Loppuun asti upeasti kasvavan biisin ääressä voi nähdä yksinäisen särjetyn sydämen jossain syvän etelän suolla karjumassa suruaan mustalle kuutamoyölle.

Hengästyttävän ”Drowningin” jälkeen tuntuu ”Ejection” tyhjänpäiväiseltä välibiisiltä ja onnistuu yllättämään lähinnä sillä, että se on nostettu levyn ensimmäiseksi sinkuksi. Punkkipoljentoinen, kolmea sointua ja ejection-hokemaa kierrättävä biisi on yksinkertainen ja ennalta-arvattava, tylsään loppufadeen päättyvä rallatus, eikä lähelläkään levyn parhaimmistoa. Toisaalta ”Ejection” on rakenteeltaan ja kertosäkeen loppusoinnutukseltaan hyvin lähellä erään englantilaisen rokkibändin kappaletta ”(I Can’t Get No) Satisfaction”, joka on sekin soinut muutaman kerran radioaalloilla yli 50 vuoden aikana. ”Ejectionista” ei ole kuitenkaan klassikoksi, vaikka soittolistoille korvamatoinen koukuttelu saattaakin nousta.

Löysemmän ränttäyksen keskivertobiiseiksi jäävät myös seuraavat ”Want Some” ja ”Brainwashed”, joskin ”Brainwashed” toimii napakammin luoden jopa hienoisia musikaalimielikuvia. Kun aikuinen mies miettii, onko hän tullut aivopestyksi ja huudahtaa “Woe is me!”, näen jo melkein sen Sons of Anarchyn kesäteatterin, jossa biisiä esitetään. Rakenteellisesti laiskojen biisien jälkeen meno paranee, ja ”All Day Midnight” yllättää positiivisesti. Aiempien juoksubiisien vauhti rauhoitetaan keskitempoon ja taustalle tuodaan jopa sitar luomaan mystistä tunnelmaa. Temaattisesti liikutaan samoissa synkissä aiheissa kuin aiemminkin – maailmaan on laskeutunut ikuinen yö, kylmyys ottaa valtaa ja Jumalalta kysytään, mihin katosi luvattu valoisa tulevaisuus.

Jos ”All Day Midnightin” kertoja maalaa maailmasta ahdistuneita pelkotiloja, levyn päättävä ”When the Hammer Falls” palaa tuttuun uhoon ja julistaa, että ”jokainen saakoon ansaitsemansa mukaan viimeisellä tuomiolla”. Surun ja huolen jälkeen räyhätään maailmalle itsevarmoina nahkahousuinen jalka monitorilla: “Karma’s a bitch, people. I hope you bought a nice bed ‘cause you’re gonna be together for a long, long time”. Rouhea mättö ja Black Sabbathilta lainaavat lauluefektit ovat helpottava ja lämmittävä lopetus yllättävänkin synkissä teemoissa uineelle levylle. Päätösbiisi osoittaa, että yhteiskunnallisesta huolestaan huolimatta Monster Magnet on edelleen vauhtia, uhoa, vaaraa ja alfaurosten murinaa kuten sen kuuluu ollakin.

Silloin kun Dave Wyndorf luovuttaa, mitä toivoa meillä muillakaan enää on.

7½/10