Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin, osa 1: Alice Cooper – Constrictor
Alice Cooper oli yksi ensimmäisistä ”raskaan musiikin” pariin vieneistä artisteista ja siten itselleni tärkeä yhtye jo aivan nuoruusvuosina. Yhtyeen vuonna 1989 julkaistu hittilevy ”Trash” oli muun muassa ensimmäisiä LP-levyjä, joita koskaan ostin. Alice Cooperilla on myös oma vaikutuksensa omaan levynkeräilyvimmaani vielä tänäkin päivänä. Tai pikemminkin siihen, etten suostu kokoelmistani levyjä myymään, vaikka kuinka tuntuisi siltä, että jokin levy siellä olisi tarpeettomana. Joskus teiniaikoina 90-luvun alkupuolella innostuessani todenteolla black metalista, olin hetken aikaa sitä mieltä, etteivät Alice Cooperin levyt mahdu samaan hyllyyn Immortalin, Darkthronen ym. kanssa ja kiikutin jo tuolloin melkoisen kattavan Alice Cooper -kokoelmani divariin. Olkoonkin, että olen tänä päivänä saanut haalittua takaisin valtaosan tuosta kokoelmasta, en ole tätä hairahdusta antanut itselleni vielä täysin anteeksi.
Yllämainittu ”Trash” ja sitä seurannut vuoden 1991 ”Hey Stoopid” lienevät kaikille vähänkään rock-musiikkia seuraaville tuttuja albumeita. Etenkin tuttuja ovat ne suurimmat hitit ”Poison”, ”Hey Stoopid”, ”Feed My Frankenstein” jne., joita Kauhu-Lissu vielä tänäkin päivänä yhtyeineen keikalla jaksaa illasta toiseen veivata. Näillä albumeilla Alice Cooper toi uuden glam metaliksikin kutsutun tyylinsä suuremman yleisön tietoisuuteen. Kyseiset albumit eivät kuitenkaan olleet yhtyeen ensimmäisiä uuden tyylin albumeita, vaan Alice Cooperin metallisempaa puolta kuultiin jo kahdella edellisellä albumilla eli ”Raise Your Fist and Yellillä” (1987) sekä nyt käsittelyssä olevalla ”Constrictorilla” (1986).
Nykypäivän mittareilla ei ”Constrictor” tosin kuulosta enää kovinkaan metalliselta albumilta, vaan yhtyeen 80-luvun alun hämyiset new wave – sekä diskovaikutteet kuuluvat vielä albumin taustalta läpi. Hetkittäin albumia kuunnellessa tuntuu, kuin kuuntelisi 80-luvun diskopoppia särökitaralla,.Samalla levyä vaivaa vielä pieni hajanaisuus. Ikään kuin Lissulla yhtyeineen ei albumia tehdessään olisi ollut vielä selkeästi tiedossa, mihin suuntaan tätä uutta soundia lähdetään viemään. Toisaalta taas, verrattuna Alice Cooperin 80-luvun alkupuolen ja 70-luvun lopun albumeihin, kuten ”Constrictoria” edeltäneeseen ”Dadaan” (1983) tai vaikkapa koko hämyisemmän aikakauden aloittaneeseen ”Lace and Whiskeyyn” (1977), oli ”Constrictor” pitkästä aikaa todiste siitä, että Alice Cooper oli tullut muutaman vaisumman vuoden jälkeen takaisin.
Mainos päättyy
Albumin tunnetuin ja vielä tänäkin päivänä radiosoittoa saava kappale on sen päätösraita ”He’s Back (The Man Behind the Mask)”. Kappale, joka toimi myös teemakappaleena samana vuonna julkaistussa kauhuelokuvassa ”Friday the 13th Part VI: Jason Lives”. Myös levyn avausraitaa ”Teenage Frankenstein” voi samaisessa elokuvassa kuulla. Levyltä löytyy myös oma suosikkini koko Alice Cooperin glam metal -aikakaudelta: ”Life and Death of the Party”. Näitä kolmea kappaletta olen myös toivonut joskus vielä livenä todistavani, valitettavasti nyt kolme kertaa Alicen livenä nähneenä turhaan.
Valitettavaa on myös se, että näiden kolmen kappaleen lisäksi ”Constrictor” sisältää vielä aivan liian sekavaa materiaalia, eikä sitä siksi jaksa kokonaisuutena kovinkaan useasti hyllystä kuunneltavaksi ottaa. Ärsyttävimmät kappaleet, kuten ”Simple Disobedience” sekä ”The Great American Success Story” menevät tätä artikkelia kirjoittaessakin helpommin skip-nappulalla kuin korviaan kiusaten.
”Constrictor” on kuitenkin albumina erään tärkeän aikakauden alku, ja ennen kaikkea sen parhaimpien kappaleiden voisi kuvitella elävän nykypäivänäkin jopa suuremmalla klassikkostatuksella. Etenkin jo yllä mainittu ”Life and the Death of the Party”, joka pieksee ylisoitetut ”Poisonit” sekä ”Feed My Frankensteinit” aivan sata – nolla. Albumihan täyttäisi tänä vuonna 22. syyskuuta 30 vuotta, mutta tuskinpa mitään juhlakiertuetta sen tiimoilta on luvassa. Tai voihan sitä aina haaveilla.
Mainos päättyy
Kirjoittanut: Riku Mäkinen
”Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin” on artikkelisarja, joka kurkistaa intohimoiseksi levynkeräilijäksi tunnustautuvan toimittajan levyhyllyyn. Artikkelisarjan tarkoitus on poimia muisteltavaksi yksi levy per kirjain, pyrkimyksenä kuitenkin sivuuttaa jossain määrin ne oleellisimmat ja tätä kautta hakea sarjaan mukaan hiukan harvinaisempia albumeita. Sarjaa ei tosin ole kirjoitettu kokonaan etukäteen valmiiksi, joten matkan ennustaminen on mahdotonta. Levy kerrallaan eteenpäin, kunnes aakkoset loppuvat.