Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin, osa 11: Katatonia – Viva Emptiness
Kävipä tässä kohtaa hassu yhteensattuma. Olin nimittäin jo ajat sitten päättänyt, etten todellakaan aio olla niin tylsä ihminen, että ottaisin K-kirjaimen kohdalla käsittelyyn sen yhden kaikkien aikojen parhaista metallialbumeista eräältä kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeltäni. Elämme tätä kirjoitettaessa vasta toukokuun alkua, mutta laskeskelin kalenterista jo, mihin tämän osan julkaisu osuu ja todella: King Diamondin ”Abigail”-konsertti on siis ollut eilen (11.06.) ja minäkin olin siellä. Ehkä siis ihan hyvä, ettei Kunkku tällä kertaa mukaan mahtunut, kirjoittanen itse konsertista enemmän, jos raportointiarpa on toimituksen sisällä itseeni osunut.
Toisaalta pääsemme Kunkusta kevyellä aasinsillalla suoraan itse asiaan eli Katatoniaan toteamalla, että siinä missä King Diamondin ”Abigail”-show oli Tuska festivaalien pre-party, esiintyy nyt käsittelyssä oleva yhtye varsinaisilla festivaaleilla muutaman viikon päästä.
Mutta miksi Katatonia? Ja ennen kaikkea miksi ”Viva Emptiness”? Itse tutustuin yhtyeeseen ensimmäisiä kertoja jo 90-luvun puolessavälissä. Tutustuminen tapahtui hiukan eri tavalla, kuin nykypäivänä uusiin yhtyeisiin pystyy halutessaan tutustumaan. Kävi nimittäin niin, että tallustelin silloiseen Spinefarmin Fredrikinkadulla sijainneeseen levykauppaan hakemaan juuri ilmestynyttä Dissectionin loistavaa kakkosalbumia ”Storm of the Light’s Bane” ja samaisella reissulla mukaani tarttui tämän itselleni entuudestaan tuntemattoman yhtyeen ”For Funerals to Come” -EP pelkästään kauniin kannen perusteella. Sittemmin tuli luonnollisesti myös hankittua kuuluisa debyyttialbumi, kaksi vuotta aiemmin ilmestynyt ”Dance of December Souls”, joka olisi myös voinut aivan yhtä hyvin päätyä tähän kohti artikkelisarjaa. Mutta jälleen kerran, mennään nyt näillä, mitä on valittu.
Mainos päättyy
Katatonia, joka aloitti yllä mainitulla debyyttialbumillaan raskaana doom/death metal -yhtyeenä, on sittemmin muuttanut tyyliään enemmän depressiivisen rockin suuntaan ja jakanut runsaasti mielipiteitä astetta kevyemmällä ulostulollaan. Itse en sinällään ole koskaan karsastanut yhtyeen uutta tyyliä, mutta täytyy sanoa, että tämän kuudennen täyspitkän ”Viva Emptiness” valinnassa on kuitenkin yksi selkeä syy. Kyseessä on itselleni viimeisin Katatonia-albumi, johon olen päässyt täydellisesti sisälle. En osaa varsinaisesti selittää, mikä yhtyeellä on mielestäni sittemmin mennyt vikaan. Elementit ovat siellä, mutta jotain on ikään kuin uupunut. En kuitenkaan tätä kirjoittaessa vielä ole kuullut uusinta albumia ”The Fall of Hearts”, joka on jälleen yhtyeelle yksi mahdollisuus vakuuttaa minut. Millään tavalla en nimittäin ole luovuttanut vielä yhtyeen suhteen, vaan jokainen tsäänssi on mahdollisuus. ”The Fall of Hearts” on jälleen yksi tsäänssi.
Mutta mennään takaisin 13 vuotta sitten julkaistuun ”Viva Emptiness” -albumiin, joka on oikeastaan yhtyeen ensimmäinen albumi, jolla on jätetty viimeisetkin doom/death metal -rippeet pois. Mutta oikeastaan, mitä siitä? Tilalle tullut depressiivinen ja melankolinen metallin ja rockin yhdistelmä saattaa kuulostaa välillä jopa Kentiltä, silti ja ehkäpä juuri siksi ”Viva Emptiness” on kokonaisuudessaan äärimmäisen täyteläinen, samalla jopa negatiivisuudellaan masentava albumi.
Kun albumin metallisin, ehkä sitä kautta joidenkin mielestä levyn raskain kappale ”Ghost of the Sun” on saatu avausraitana hoidettua niin sanotusti pois alta, onnistuu Katatonia tällä albumilla avaamaan aivan uusia ulottuvuuksia. Ulottuvuuksia, joihin ei vain yksinkertaisesti päästä lisäämällä särökitaraa tai enemmän örinää. Koko albumin nerokkuus piilee sen äärimmäisen raskaassa tunnelmassa, jota heijastaa koko ajan lähes sietämätön negatiivisuus, yhdistettynä toinen toistaan tarttuvampiin kappaleisiin. Koukuttamalla kuulijat täsmäiskuilla, kuten ”Will I Arrive” ja ”Evidence”, se vetää samalla mukaansa synkempiin kappaleisiin ja lopulta täydentää koko ”muka tyhjyyden” maagisella akustisella ”Omerta”-kappaleella.
Mainos päättyy
”Viva Emptiness” on kaikkea muuta, kuin sen nimi albumista kertoo, ollen Katatonian täyteläisin albumi koskaan. Sen kuunteleminen on toki kerta toisensa jälkeen hyvinkin tyhjentävä kokemus.
Kirjoittanut: Riku Mäkinen
”Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin” on artikkelisarja, joka kurkistaa intohimoiseksi levynkeräilijäksi tunnustautuvan toimittajan levyhyllyyn. Artikkelisarjan tarkoitus on poimia muisteltavaksi yksi levy per kirjain, pyrkimyksenä kuitenkin sivuuttaa jossain määrin ne oleellisimmat ja tätä kautta hakea sarjaan mukaan hiukan harvinaisempia albumeita. Sarjaa ei tosin ole kirjoitettu kokonaan etukäteen valmiiksi, joten matkan ennustaminen on mahdotonta. Levy kerrallaan eteenpäin, kunnes aakkoset loppuvat.
Mainos päättyy