Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin, osa 17: Queen – Greatest Hits II
No, nyt tuli tämän artikkelisarjan tähän mennessä suurin haaste. Jos jossain vaiheessa levyn valinta on ollut haastavaa lukuisten hyvien vaihtoehtojen vuoksi, niin lienee ymmärrettävää, ettei Q-kirjaimen kohdalla näin ole. Haasteena olikin lähinnä pohtia, jättääkö tämä kohta täysin kirjoittamatta vai ei. Mutta koska olen jästipää, niin yritän – meni syteen tai saveen.
Oikeastaan voin myöntää, että itselläni vaihtoehtoja oli tasan kaksi: tämä ja Queens Of The Stone Agen ”Songs for the Deaf”. Se kertonee samalla teille lukijoille, kuinka ”suuri” Queen-fani olen. Joten pieni varoituksen sana lienee paikallaan tähän väliin: jos et kestä lukea erään ei niin suuresti yhtyettä fanittavan, mutta kuitenkin jollain tasolla arvostavan henkilön kirjoituksia ko. yhtyeestä, älä lue enempää, ettet pahoita turhaan mieltäsi.
Nyt kun kuuntelen tätä taustalla pyörivää kokoelmaa, ihastelen toki etenkin sen keulahahmon, edesmenneen Freddie Mercuryn valtavan vahvaa ääntä, mutta joudun myös väkisin pohtimaan, miksei hyllystäni löydy ainuttakaan yhtyeen kokonaista albumia, tai paremminkin sitä, mikä Queen-albumi pitäisi yhtyeeltä kokoelmien lisäksi hyllystä löytyä. ”Innuendo”? ”A Kind of Magic”? ”A Night at the Opera”? Joskus nuoruusvuosina tuli näitäkin albumeita kuunneltua kokonaisuutena, mutta tosiasia (lue: oma vahva mielipiteeni) on se, ettei Queen onnistunut uransa aikana tekemään yhtä ainutta kokonaisuutena ehjää albumia. Sen parhaimmat kappaleet ovat toki silkkaa parhautta, mutta parhaimmat kappaleet mahtuvat kovin monelta yhtyeeltä yleensä helposti kokoelmalevyille, kuten vaikkapa tähän Queenin kahtena osana julkaistuun ”Greatest Hits” -kokoelmaan.
Ensimmäinen osa Queenin ”Greatest Hits” -albumeista julkaistiin vuonna 1981, mutta väittäisin kyseisen albumin olevan kappalemateriaaliltaan heikompi kuin tämä 10 vuotta myöhemmin julkaistu kakkososa. Ykköseltä toki löytyy yksi yhtyeen suurimmista hiteistä, ”Bohemian Rhapsody”, sekä kaikkien rakastama ”We Are the Champions” -renkutus, jota voi lauleskella joka kerta, kun Leijonat voittaa MM-kultaa, eli noin joka kahdeskymmenes vuosi. Muuten ne loput tunnetuimmat hittinsä yhtye teki vasta ykkösosan julkaisun jälkeen, ja ne on niputettuna tälle kakkososalle.
Tärkeimpänä yksittäisenä kappaleena levyltä lienee helppo poimia loppupuolelle sijoitettu ”The Show Must Go On”. Kappale, joka sai aivan uuden merkityksen ja uuden elämän yhtyeen vokalisti Freddie Mercyrun menehdyttyä aidsiin vain reilut puoli vuotta ”Innuendo”-levyn ilmestymisen jälkeen. Tältä albumilta löytyy myös kyseinen kappale. Huolimatta siitä, että Mercury oli tiettävästi jo melko heikossa kunnossa albumin nauhoitusten aikaan, kyseinen kappale kiteyttää mainiosti sen, mitä mies todella oli: yksi parhaista rock-laulajista kautta aikain. Mercuryn voimakas ääni kappaleessa, kuten monessa muussakin Queenin kappaleessa, elää ikuisesti. Samalla se kertoo kuitenkin sen karun tosiasian, että Queen tuskin olisi ollut koskaan käytännössä yhtään mitään ilman niin loistavaa vokalistia. Show ei todellakaan jatkunut Mercuryn poismenon jälkeen. Ei se olisi voinut, eikä sen pitänytkään.
Kaikki kunnia toki myös yhtyeen kitaristi Brian Maylle, joka on ollut mukana säveltämässä lukuisia Queenin parhaimpia kappaleita. Kokoelman toinen kohokohta itselleni on Mayn käsialaa kokonaisuudessaan oleva ”Who Wants to Live Forever”, joka löytyy alun perin vuoden 1986 ”A Kind of Magic” -albumilta. Toki tämäkin kappale kulminoituu vahvasti Mercuryn lauluun eikä niinkään itse kappaleeseen.
Tuskinpa Queen tulee koskaan olemaan minulle mikään suosikkiyhtye, mutta kyllähän tätä pieninä paloina silloin tällöin kuuntelee oikeinkin mielellään. Ja jos nyt itse yhtyettä pidän hiukan turhan yliarvostettuna, niin Mercuryn valovoimasta laulajana lienee turha edes keskustella. Vaikka Queen on 2000-luvulla esiintynyt yhtyeenä mm. Paul Rodgersin ja viimeisimpänä Adam Lambertin kanssa, myös Helsingin Kaisaniemessä muutama kuukausi sitten, niin itselleni Queen menehtyi samalla kuin Mercurykin. Mitä maailma sitten siinä lopulta menetti, oli yksi periaatteessa ihan OK rock-yhtye ja yksi kaikkien aikojen parhaimmista laulajista, jos ei jopa paras.
Kirjoittanut: Riku Mäkinen
”Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin” on artikkelisarja, joka kurkistaa intohimoiseksi levynkeräilijäksi tunnustautuvan toimittajan levyhyllyyn. Artikkelisarjan tarkoitus on poimia muisteltavaksi yksi levy per kirjain, pyrkimyksenä kuitenkin sivuuttaa jossain määrin ne oleellisimmat ja tätä kautta hakea sarjaan mukaan hiukan harvinaisempia albumeita. Sarjaa ei tosin ole kirjoitettu kokonaan etukäteen valmiiksi, joten matkan ennustaminen on mahdotonta. Levy kerrallaan eteenpäin, kunnes aakkoset loppuvat.
Mainos päättyy