Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin, osa 20: The Coffinshakers – The Coffinshakers

The Coffinshakers - The CoffinshakersPuhuttaessa kokonaiskonseptin omaperäisyydestä, lienee turha edes odottaa vastaväitteitä siitä, onko ruotsalainen The Coffinshakers omaperäinen yhtye. Itseasiassa countrymusiikkia ja vampyyri- sekä kauhuromantiikkaa lyriikoissaan yhdistelevä yhtye lienee ainutlaatuinen maailmassa. Countrymusiikkia maailmassa on toki ollut tiettävästi jo ainakin liki 100 vuoden ajan, mutta yhdistikö kukaan kyseiseen musiikkityyliin suoranaisesti kauhutematiikkaa ennen The Coffinshakersin perustamista vuonna 1995? Nyt täytyy todeta, etten ole niin paljoa countrymusiikin historiaan tutustunut, että varmasti tähän osaisin vastata. Itse en ainakaan moisesta ole kuullut.

Nykyisin täysmittaiseksi yhtyeeksi muodostunut The Coffinshakers oli alun perin mm. Gehennahin kitaristina tunnetuksi tulleen Robert ”Rob Coffinshaker” Fjällsbyn sooloprojekti. Yhtye on yli kahdenkymmenen vuoden urastaan huolimatta julkaissut materiaalia varsin verkkaisesti. Debyyttialbumi ”We are the Undead” näki yön pimeyden vuonna 1999 ja nyt käsittelyssä oleva yhtyeen omaa nimeä kantava kakkosalbumi ”The Coffinshakers” vuonna 2007. Näiden väliin mahtuu muutamia seiskatuumaisia vinyyleitä sekä minialbumi ”Dark Wings Over finland” vuodelta 2001, mutta uutta materiaalia ei yhtyeeltä ole sitten tämän toisen täyspitkän jälkeen kuultu. Aktiivisena yhtye toki on pysytellyt etenkin keikkarintamalla, kävipä se Suomessakin joku aika sitten esiintymässä kolmen keikan minikiertueen verran. Ja toki yhtyeen keulamieheltä Rob Coffinshakerilta on jonkun verran uusia kappaleita tullut aika ajoin ulos, niin sooloartistina kuin viimeisimpänä uuden yhtyeensä Rob Coffinshaker’s Underground Firen kanssa.

The Coffinshakers - The Coffinshakers (kansi)Mutta mennäksemme itse albumiin, niin ”The Coffinshakers” on verrattuna yhtyeen 8 vuotta aikaisemmin julkaistuun debyyttiin selkeästi ehjempi kokonaisuus. ”We are the Undead” sisälsi toki helmensä sekin, mutta loppupeleissä albumi kuulostaa hiukan liikaa kokoelmalta, jonka kappalejärjestystä ei ole juurikaan sen tarkemmin mietitty ja tässä on se selkein eroavaisuus kakkosalbumiin. Rivakka ”Phantoms of the Night” avausraitana sekä aavemainen päätösraita ”Transylvania” ovat täysin oikeilla paikoillaan, aivan kuten kaikki väliin mahtuvatkin kappaleet.

Ihan haudanvakavissaan ei The Coffinshakersin taidetta kannata ottaa. Jos musiikillisesti yhtye kuulostaa aika pitkälle siltä, miltä nyt perus hevijantteri kuvittelee ylipäätänsä countryn kuulostavan, niin lyyrisesti se flirttailee paljon vanhojen kauhu-/vampyyritarinoiden kanssa ja musta huumori sekä selkeä hetkittäinen yliampuminen etenkin vokalisti Rob Coffinshakerin artikuloinnissa, eivät varsinaisesti luo mitään äärimmäisen synkkää saati pelottavaa tunnelmaa, vaan pikemminkin rennon letkeän.

Omat suosikkini levyltä sekä koko The Coffinshakersin tuotannosta, löytyvät yhtyeen hitaammista veisuista. Esimerkiksi jo yllämainittu päätösraita ”Transylvania” sekä levyn keskivaiheilla kuultava ”From Here to Hell” tuovat parhaiten vokalisti Rob Coffinshakerin tummanpuhuvaa ääntä esille. Nopeammat rallit, kuten vaikkapa ”Evil” sekä ”Curse of the Mummy’s Tomb” toimivat tällä albumilla toki kokonaisuuden kannalta aivan kelvollisesti, tuoden levylle riittävän määrän vaihtelua, mutta kohokohdat löytyvät pääpiirteittäin niistä kohdin, joissa tempo on laskettu riittävän alhaiseksi.

Tästä albumista on tosiaan kulunut jo yhdeksän vuotta aikaa. Itse en päässyt katsastamaan yhtyeen livekuntoa huhtikuun minikiertueella, mutta kuulemani mukaan yhtye esitti näillä keikoilla myös hiukan uutta materiaalia. Joten toivoa sopii, että Dracula nousisi jälleen haudastaan ja uutta levyä ”arkun ravistajilta” saataisiin kuulla piakoin.

Kirjoittanut: Riku Mäkinen

”Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin” on artikkelisarja, joka kurkistaa intohimoiseksi levynkeräilijäksi tunnustautuvan toimittajan levyhyllyyn. Artikkelisarjan tarkoitus on poimia muisteltavaksi yksi levy per kirjain, pyrkimyksenä kuitenkin sivuuttaa jossain määrin ne oleellisimmat ja tätä kautta hakea sarjaan mukaan hiukan harvinaisempia albumeita. Sarjaa ei tosin ole kirjoitettu kokonaan etukäteen valmiiksi, joten matkan ennustaminen on mahdotonta. Levy kerrallaan eteenpäin, kunnes aakkoset loppuvat.

Kommentoi julkaisua