Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin, osa 3: Carpe Tenebrum – Mirrored Hate Painting

Carpe Tenebrum - Mirrored Hate PaintingPalataanpa hetkeksi aikakauteen, jolloin ensimmäisiä kertoja kauhisteltiin black metalin kaupallistumista. Muun muassa eräs Dimmu Borgir -niminen yhtye julkaisi albumeita, kuten ”Enthrone Darkness Triumphant” sekä ”Spiritual Black Dimensions”, joista ensiksi mainittu – jos en nyt aivan väärin muista – taisi olla ensimmäinen black metal -albumi, joka nousi Suomen virallisten albumimyyntilistojen top40:iin. Kyseinen lista tuli vielä tuolloin ihan telkkarista asti, Ylen TV1:stä, ja kyllä siinä oli ihmettelemistä, kun ”Mourning Palace” -musiikkivideokin taisi jopa kertaalleen näkyä ohjelmassa kokonaan.

Miten tämä sitten liittyy iin, joka saattaa olla joillekin tuntemattomampi yhtye? Carpe Tenebrum oli vuosina 1997–1999 Dimmu Borgirissa kitaraa soittaneen Jamie ”Astennu” Stinsonin sivuprojekti, jossa kahdella ensimmäisellä albumilla oli myös mukana Stian ”Nagash” Arnesen. Nagash, joka nykypäivänä vaikuttaa mm. Trollin keulamiehenä sekä uuden black metal -tulokkaan Kvestan rumpalina, kuului myös tuohon aikaan Dimmu Borgirin jäsenistöön.

Kuunnellessa Carpe Tenebrumin kakkosalbumia ”Mirrored Hate Painting” herää päällimmäisenä mieleen kaksi kysymystä: Miksi tämä projekti ylipäätänsä perustettiin? Ja kuinka suosittu tästä yhtyeestä olisi lopulta voinut tulla, jos se ei olisi väistämättä jäänyt ”isoveljensä” Dimmu Borgirin varjoon? Vastausta ensimmäiseen kysymykseen pitäisi kysyä Astennulta itseltään, ja jälkimmäiseen vastausta emme koskaan tule saamaan. Spekulointia se ei kuitenkaan estä. Eivätkö Astennun sävellykset sitten kelvanneet Dimmu Borgirille vai oliko pöytälaatikossa vain yksinkertaisesti niin paljon materiaalia, että se piti saada ulos tavalla tai toisella? ”Mirrored Hate Painting” sekä sitä edeltänyt debyyttialbumi ”Majestic Nothingness” ovat niin ehtaa 90-luvun Dimmu Borgir -tyylistä sinfonista black metalia, että ilman yhteyksiä kyseiseen bändiin olisi Carpe Tenebrumia todennäköisesti syytetty silkasta tyylin kopioinnista.

Carpe Tenebrum - Mirrored Hate Painting (kansi)Ehkä suurin ero pikkuveljen ja isoveljen välillä tuohon aikaan oli, ettei Carpe Tenebrum ollut kahdella ensimmäisellä albumillaan aivan yhtä ”hittihakuinen” kuin Dimmu Borgir. Tyyliltään molemmat olivat toki samankaltaisia, runsaasti kosketinsoittimia käyttäviä sinfonisen black metalin kärkinimiä. Mutta siinä missä Dimmu Borgir saattoi jo kolmosalbumillaan ”Enthrone Darkness Triumphant” (1997) tehdä radio- sekä televisioesitykseen soveltuvia kappaleita, ei Carpe Tenebrumilta aivan samankaltaista materiaalia löytynyt. ”Mirrored Hate Painting”, joka julkaistiin samana vuonna (1999) Dimmu Borgirin neljännen albumin ”Spiritual Black Dimensions” kanssa, olisi aivan hyvin voinut olla Dimmu Borgirin albumi, mutta se olisi ollut silloin yllättävän raskas, jopa brutaali teos.

”Mirrored Hate Painting” on ikään kuin astetta raskaampi versio Dimmu Borgirista, mikä on yhtä aikaa sekä albumin vahvuus että heikkous. Mikäli ”Enthrone Darkness Triumphant” oli jollekin liian radioystävällistä, ei ”Mirrored Hate Painting” sitä kuitenkaan välttämättä ole. Toisaalta taas, levyltä uupuvat ne ”Mourning Palacen” kaltaiset täsmäiskut. Varsinaisia kohokohtia levyltä on vaikea hakea, vaikka kokonaisuutena toimivaan albumiin ei myöskään täytemateriaalia ole mukaan ahdettu.

”Mirrored Hate Painting” sekä sitä edeltänyt ”Majestic Nothingness” kuuluvat albumeihin, joita on mukava kuunnella aina silloin tällöin muistelessa aikakautta, jolloin Norjasta pompsahti black metal -levyjä kuin niitä kuuluisia sieniä sateella. Samalla sitä kuunnellessa kuitenkin ymmärtää sen karun tosiasian, miksei Carpe Tenebrumista koskaan suurempaa yhtyettä tullut: molemmat levyt ilman selkeitä ”hittikappaleita” ovat auttamatta hiukan liian tasapaksuja. Olen melko varma, että mikäli yhtyeellä olisi ollut takanaan isompi levy-yhtiö ja sitä kautta suuremmat resurssit tuottaa albumeitaan entistä paremmin, olisi varsinkin yhtyeen kakkosalbumista hioutunut todellinen timantti. Jostain sinne olisi väkisinkin haettu se oma ”Mourning Palace”, ”Inno A Satana” tai ”Freezing Moon”, josta albumi olisi vielä vuosienkin jälkeen muistettu.

Kirjoittanut: Riku Mäkinen

– Matka erään toimittajan levyhyllyihin” on artikkelisarja, joka kurkistaa intohimoiseksi levynkeräilijäksi tunnustautuvan toimittajan levyhyllyyn. Artikkelisarjan tarkoitus on poimia muisteltavaksi yksi levy per kirjain, pyrkimyksenä kuitenkin sivuuttaa jossain määrin ne oleellisimmat ja tätä kautta hakea sarjaan mukaan hiukan harvinaisempia albumeita. Sarjaa ei tosin ole kirjoitettu kokonaan etukäteen valmiiksi, joten matkan ennustaminen on mahdotonta. Levy kerrallaan eteenpäin, kunnes aakkoset loppuvat.

Kommentoi julkaisua