Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin, osa 4: Devil Doll – The Sacrilege of Fatal Arms

Slovenia/ Italia-akselilla toimineen mysteeriyhtye Devil Dollin levyjä on vaikea hyllyä selaillessa sivuuttaa. Samalla täytyy todeta heti kärkeen, että Devil Dollista on myös vaikeaa kirjoittaa yhtään mitään. Väistämätön tosiasia on se, että yhtyeestä ja ennen kaikkea sen keulamiehestä Mr. Doctorista on vielä tänäkin päivänä hyvin vähän tietoa saatavilla. Toisekseen, Devil Dollin musiikkia on yksinkertaisesti liki mahdoton mitenkään järkevästi kuvailla. Näillä eväillä lähdemme kuitenkin yrittämään tämän artikkelin rakentamista.

Joskus 90-luvun loppupuolella, kun Devil Dolliin ensimmäisen kerran tutustuin, oli bändin levyjä erittäin vaikea saada oikeastaan mistään. Muistelen tuolloin kuulleeni huhuja, että yhtyeen albumeita oli kiellettyä myydä Suomessa. Todellinen syy vaikealle saatavuudelle lienee kuitenkin ollut Mr. Doctorin erikoiset tavat olla suuremmin levittämättä taidettaan. Otetaan esimerkkinä yhtyeen ensimmäinen levytys, vuoden 1987 ”The Mark of the Beast”, josta on tietojen mukaan olemassa vain yksi kopio, itsensä Mr. Doctorin kotona. Maalattuaan itse kannen kyseiseen albumiin hänen tiedetään todenneen kyselyihin, miksei albumista painatettu useampia kappaleita: ”Tämä on maalaus, eikä mikään graafinen työ.” Vuoden 1989 kakkosalbumia ”The Girl Who Was… Death” sen sijaan painettiin jopa 500 kappaletta. Näistä 150 kappaletta jaettiin yhtyeen live-esiintymisen yhteydessä Mr. Doctorin henkilökohtaisella signeerauksella, joista osan hän jopa kirjoitti omalla verellään. Loput 350 kopiota hän sen sijaan tuhosi polttamalla.

Nykypäivänä Devil Dollin levytyksiä (lukuun ottamatta debyyttialbumia) löytyy helposti ostettavaksi asti. Kiitos siitä kuulunee lähinnä yhtyeen aktiiviselle fan clubille, joka on levyistä kopoita painattanut. Niin, miksei yhtyeen levyjä sitten olisi saanut myydä Suomessa? En tiedä, onko tällä huhulle mitään perää, mutta väitettiin, että Devil Dollin musiikki saattaa vaikuttaa ihmisen mielenterveyteen. Tästä toki varoitetaan muun muassa nyt käsittelyssä olevan ”The Sacrilege of Fatal Arms” -albumin takakannessa: ”Warning: this music can alter your mental health”.

Tähän väliin lienee hyvä kuvailla Devil Dollin musiikkia etenkin heille, jotka eivät ole yhtyeeseen aiemmin tutustuneet. Wikipedia kuvailee yhtyettä kokeelliseksi, progressiiviseksi rock-yhtyeeksi, jonka musiikissa on vaikutteita niin goottirockista, klassisesta musiikista, heavy metalista kuin slaavilaisesta folk musiikistakin. Ei se kerro oikein mitään, ainakaan omasta mielestäni. Klassisen ja kokeellisen kauhurock-oopperan määritelmä saattaisi olla lähempänä omia näkemyksiäni, mutta painotan tässä vaiheessa, että Devil Dollia on parempi kuulla itse, kuin yrittää sanoin kuvailla. Niin ainutlaatuista yhtyeen musiikki on, ettei sitä pysty edes puolikkaalla sanalla vertailemaan muihin yhtyeisiin.

”The Sacrilege of Fatal Arms” on samannimiseen elokuvaan tehty soundtrack. Tuota elokuvaa en ainakaan itse ole mistään onnistunut koskaan löytämään, enkä tiedä, onko sitä edes julkaistu koskaan. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut itse Mr.Doctor, joten voihan olla, ettei kyseistä elokuvaa ole edes julkaistu. Mikäli jollain on parempaa tietoa, otamme toimituksessa tämän erittäin mielellämme vastaan, mutta keskitytään nyt itse musiikkiin.

Vuonna 1993 julkaistu albumi on yhtyeen viides, mikäli debyyttialbumi ”The Mark of the Beast” lasketaan mukaan, vaikka siitä onkin olemassa tasan yksi kopio. ”The Sacrilege of Fatal Arms” ei kuitenkaan ole aivan täysin erillinen albumi yhtyeen diskografiassa, sillä se on osittain vuotta aikaisemmin (1992) julkaistun ”Sacrilegium”-levyn materiaalia. ”The Sacrilege of Fatal Arms” on pidennetty ja laadukkaampi versio kyseisestä albumista. 70- minuuttinen eepos, joka yhtyeelle tyypilliseen tapaan sisältää tasan yhden kappaleen. Poikkeuksia yhtyeen diskografiassa löytyy tasan kaksi; yhtyeen kolmas albumi ”Eliogabalus” (1990) oli jaettu kahdeksi eri kappaleeksi ja yhtyeen toistaiseksi viimeiseksi jäänyt albumi ”Dies Irae” (1996) peräti kahdeksaantoista eri osaan.

Albumia kuunnellessa pohtii väkisinkin mielessään, onko Mr. Doctor oikeasti yksityisyydestään nauttiva nero vai täysi sekopää. Toisaalta, nerouden ja hulluuden raja on, kuten kaikki varmasti tietävät, äärimmäisen ohut. Aina ensiminuuttien hämäristä tivoliparaatiosioista lopun hautajaisääniin on levyllä niin käsittämätön määrä eri yksityiskohtia, ettei niitä osaa sanoin kuvailla. Mr. Doctorin sekopäinen laulutyyli yhdistettynä hämmentäviin lyriikoihin viimeistään aiheuttavat sen, ettei levyä yksinkertaisesti voi olla kuuntelematta muuten kuin 100- prosenttisesti siihen paneutuen. Voisi kuvitella, että 70-minuuttinen soundtrack sopisi hyvin taustamusiikiksi, mutta ainakin itselleni ”The Sacrilege of Fatal Arms” toimii täysin päinvastoin. Kaikki muu jää taustalle levyyn keskittyessä.

Levyn nerokkuus kokonaisuutena lienee siinä, että se jättää paljon asioita avoimeksi ja kuulijan mielikuvitukselle tilaa rakentaa kokonainen visio omassa päässään. Vaikka nykypäivänä albumin lyriikat löytyvät internetin syövereistä (löytyvät ne toki itse levystäkin, mutta äärimmäisen vaikeaselkoisella käsinkirjoituksella), tarjoavat ne enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ja näiden kysymysten äärelle sitä jaksaa palata kerta toisensa jälkeen. ”We are just sketches of men, caught in a wicked vortex. Where tertium non datur, between being God or being damned.” Ehkäpä jatkuva pohdintojen tarjonta yhdistettynä sekopäisenä taustalla vyöryvään musiikkiin, joka vaihtelee aina heavy metalista kirkkomusiikkiin, on syy siihen, miksi albumin varoitellaan vaikuttavan mielenterveyteen? Onko varoitus sitten aiheellinen, siihen en osaa vastata.

Mr. Doctorista vielä sen verran, että mies onnistui salaamaan oman henkilöllisyytensä 20 vuoden ajan aina vuoteen 2007, jolloin hän julkaisi kirjan ”45 Revolutions (A definitive discography of UK punk, mod, powerpop, new wave, NWOBHM, and indie singles 1976–1979, Volume I)” käyttäen omaa nimeään Mario Panciera. Muusikko/laulaja/ kirjailija/ohjaaja Panciera on esiintynyt julkisuudessa erittäin vähän ja antanut uransa aikana vain muutamia haastatteluja, eikä Devil Dollin tulevaisuudesta sikäli tiedetä yhtään mitään. Vuonna 2008 Burn–magazinelle antamassaan haastattelussa Panciera totesi, että hän jatkaa musiikin tekemistä Devil Dollille mutta ei ole enää kiinnostunut julkaisemaan albumeita.

”The Sacrilege of Fatal Arms” on itselleni se paras Devil Doll albumi, mutta yhtä lailla artikkeliin olisi mahtunut mikä tahansa tähän mennessä julkaistuista viidestä albumista (”The Girl Who Was…Death”, ”Eliogabalus”, ”Sacrilegium”, ”The Sacrilege of Fatal Arms” ja ”Dies Irae”). Enempää en osaa levystä kertoa, sillä olen sitä mieltä, että tässä on yksi albumeista, joka pitää vain yksinkertaisesti kokea itse. Mutta mikäli koet omaavasi heikon mielenterveyden jo entuudestaan, voi olla, että levyn varoitustekstit ovat aivan aiheellisia. Muussa tapauksessa, kuuntele ja ymmärrä. ”Even angels cry, if a heron refuses to fly and prefers to creep among worms.”

Kirjoittanut: Riku Mäkinen

”Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin” on artikkelisarja, joka kurkistaa intohimoiseksi levynkeräilijäksi tunnustautuvan toimittajan levyhyllyyn. Artikkelisarjan tarkoitus on poimia muisteltavaksi yksi levy per kirjain, pyrkimyksenä kuitenkin sivuuttaa jossain määrin ne oleellisimmat ja tätä kautta hakea sarjaan mukaan hiukan harvinaisempia albumeita. Sarjaa ei tosin ole kirjoitettu kokonaan etukäteen valmiiksi, joten matkan ennustaminen on mahdotonta. Levy kerrallaan eteenpäin, kunnes aakkoset loppuvat.