Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin, osa 5: Ëdïëh – In Case the Winds Blow

Edieh - In Case the Winds BlowsTietoisena siitä, että 99 % lukijoista skippaa tämän artikkelin vain siitä syystä, ettei ole koskaan kuullutkaan tästä yhtyeestä, käytän artikkelissani siitä huolimatta häikäilemättömästi mahdollisuutta mainostaa tätä mainiota bändiä. Ja toisekseen, mitäpä olisi mediapersoona Mäkisen artikkelisarja ilman kiinalaista black metalia? Ei yhtään mitään.

Ihan perus- black metalista ei tässä yhden miehen yhtyeessä ole kyse. Itse asiassa hiukan kyseenalaistaisin koko termin käyttöä, tarkalleen ottaen Ëdïëhin on luokiteltu olevan black metalin, doom metalin ja ambientin sekoitusta. Kun lyriikatkin koskevat sellaisia aiheita kuin luonto, depressio sekä muut ihmistunteet, on jokaisen oma asia pohdiskella, mikä bändissä sitten on black metalia. Itse en noista termeistä jaksa sen kummemmin välittää, pääasiahan on kuitenkin, että musiikki toimii. Ja Ëdïëhin kohdalla se todella toimii, ainakin sen, mitä olen levyjä omiin kokoelmiini saanut haalittua.

Ëdïëhin kohdalla pätee nimittäin kaksi valitettavaa faktaa, jotka tulevat vastaan lähestulkoon aina, kun kyseessä on kiinalainen metalliyhtye. Ensinnäkin informaatiota kyseisestä yhtyeestä on kovin vaikea löytää, sillä valtaosa linkeistäkin ohjautuu kiinankielisille sivuille. Ja toisekseen, levyjä ei ole kovin helposti saatavilla. Etenkin vanhemmista levyistä on yleensä tehty hyvin tarkasti rajoitettu painos, ja kun se on loppu, ei levyjä yksinkertaisesti enää löydä mistään. Ëdïëh on kaikkitietävän Encyclopaedia Metallumin mukaan julkaissut yhteensä jo 10 täyspitkää albumia, joista viisi on päätynyt tähän päivään mennessä esimerkiksi Discogsiin asti, mikä kertonee jotain albumien levikeistä. Kaksi olen onnistunut tilaamaan itselleni, ja niistä on nyt tarkemmassa käsittelyssä tuoreempi, vuonna 2012 alunperin julkaistu ”In Case the Winds Blow…”

Edieh - In Case the Winds Blows (kansi)Ëdïëh on siitä ”erikoinen” metalliyhtye kiinalaiseksi, että se kuulostaa hyvin vähän kiinalaiselta. Sen mitä olen itse Kiinan metallitarjontaan viime vuosina tutustunut, on valtaosa maan metalliyhtyeistä jollain tasolla käyttänyt hyväkseen kiinalaista mystiikkaa ja kulttuuria musiikissaan, Ëdïëhin kohdalla näitä vaikutteita ei löydy oikein hakemallakaan. Jos ja kun yhtyettä pitäisi verrata johonkin toiseen yhtyeeseen, itselleni tulee lähinnä mieleen Katatonia alkuvuosinaan ja ehkäpä myös Tiamat aina mainioon ”Wildhoney”-levyyn asti. Doom metal on siis musiikillisesti ehkä sopivin termi kuvaamaan bändiä, mutta mitä tuohon black metaliin tulee, niin jotain äärimmäisen mustaa Ëdïëhin tunnelmassa on. Toki doom metal nyt ylipäätänsä on tunnelmaltaan yleensä melkoisen synkää, mutta Ëdïëhin kohdalla se on pikemminkin mustaa. Ehkä se johtuu yhtyeen ambient-vivahteista, jotka tekevät tästäkin albumista aluksi hiukan vaikean, sillä valtaisia tarttumapintoja ei levyllä ole tarjota, mutta kun levyyn lopulta pääsee kunnolla sisälle, on sen mustanpuhuva toivottomuus kaikessa yksinkertaisuudessaan uskomattoman kaunista kuunneltavaa. Kuunnelkaapa esimerkiksi kappale ”The Pain is Seamless”. Ëdïëhin kohdalla ei voi puhua edes epätoivosta, sillä tunnelma kappaleessa on silkkaa lohduttomuutta ja toivottomuutta.

”In Case the Winds Blow…” koostuu intron lisäksi kahdesta kappaleesta, joista yllä mainittu ”The Pain Seamless” on helpommin lähestyttävä ja suoraviivaisempi, ”vain” vajaat 13 minuuttia kestävä rypistys. Toisena kappaleena kuultava ”I See My Shadows Amongst the Leaves” on sen sijaan jo 23 minuuttia kestävä, enemmän ambientia ja vähemmän tarttumapintaa sisältävä pala. Henkilökohtaisella tasolla käsitän albumin kappaleet niin, että jos ykköskappale sisältää lähes sietämätöntä tuskaa, on kakkoskappaleen tarkoituksena sitä hiljalleen lieventää. Loppupeleissä kakkosraitaa kuunnellessa tulee mieleen, että ehkäpä tuo yllämainittu toivottomuus oli sittenkin hiukan liioiteltua, sillä kappaleen rauhoittava tunnelma ikään kuin antaa lopulta pienen toivonpilkahduksen.

Ëdïëh on julkaissut myös täysin akustista materiaalia, mikä taas ei ainakaan itselleni ole toiminut aivan yhtä mainiosti kuin tämä metallisempi puoli yhtyeestä. Sen sijaan yhtyeen ainoan jäsenen herra T.:n toisen sooloyhtyeen Borkrin tähän mennessä julkaistu ainoa täyspitkä ”Amber” (2012) on myös mainitsemisen arvoinen teos. Mutta siitä enemmän kenties jokin toinen kerta, nyt sitä saumatonta tuskaa kehiin.

Kirjoittanut: Riku Mäkinen

– Matka erään toimittajan levyhyllyihin” on artikkelisarja, joka kurkistaa intohimoiseksi levynkeräilijäksi tunnustautuvan toimittajan levyhyllyyn. Artikkelisarjan tarkoitus on poimia muisteltavaksi yksi levy per kirjain, pyrkimyksenä kuitenkin sivuuttaa jossain määrin ne oleellisimmat ja tätä kautta hakea sarjaan mukaan hiukan harvinaisempia albumeita. Sarjaa ei tosin ole kirjoitettu kokonaan etukäteen valmiiksi, joten matkan ennustaminen on mahdotonta. Levy kerrallaan eteenpäin, kunnes aakkoset loppuvat.

Kommentoi julkaisua