Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin, osa 7: Gods Tower – Steel Says Last

Mietin sitä, miten ihmeessä en ole saanut tämän kerrassaan loistavan yhtyeen vanhempia levyjä hankittua vielä hyllyihin. Vaikka tämä ei olekaan Facebook, niin kerroinpa silti, mitä minä mietin. Puolustan itseäni sillä, että Gods Tower ei ole etenkään Suomessa niin tunnettu yhtye, että sen levyjä jokaisesta Anttilan korista löytyisi ostettavaksi. Ja toisekseen, itse asiassa tutustuin itsekin yhtyeen musiikkiin ensimmäisiä kertoja vasta muutama vuosi sitten.

Valko-Venäjältä oleva Gods Tower oli yksi niistä yhtyeistä, joka jäi parhaiten mieleeni työstäessäni edellistä pidempää artikkelisarjaani ”Globaalia Metallia”. Jokin tässä pakanallisessa doom/heavy metalissa veti puoleensa, ja sitä yritän kohta teille parhaani mukaan avata. ”Steel Says Last” on yhtyeen kolmas täyspitkä, vaikka bändi on alunperin perustettu jo vuonna 1989 Chemical Warfare -nimellä. Kaksi edellistä täyspitkää julkaistiin jo 90-luvun puolella, kunnes yhtye hajosi vuonna 2001 ja perustettiin uudelleen vuonna 2010. Gods Towerin kotisivuilla oleva biografia kertoo omaa karua tarinaansa yhtyeen hajoamisesta 2000-luvun alussa. Alkoholin ollessa vahvasti kuvioissa mukana alkoivat yhtyeen rivit hajoilla ja lopulta yhtyeen alkuperäiskitaristi Alexander Urakofille annettiin valta tehdä lopullinen päätös: joko jatkaa juomista tai soittamista. Urakoff valitsi juomisen ja lopulta menehtyi kaksi vuotta yhtyeen hajoamisen jälkeen vuonna 2003, vain 29 vuoden iässä.

Nykyinen Gods Tower -miehistö koostuu kolmesta alkuperäisjäsenestä Yuri Sivtsoff (basso), Wladislaw Saltsevich (rummut) sekä Lesley Knife (laulut). Heidän lisäkseen yhtyeeseen kuuluu vuodesta 1995 alunperin mukana ollut kosketinsoittaja Dmitry Ovchinnikoff sekä uutena kitaristina Vitaly Abramovich. Viimeisenä mainittu ei tosin vielä esiintynyt tällä nyt käsittelyssä olevalla yhtyeen paluulevyllä, jolla kitaristin virkaa hoiti Dmitry Lazarenko.

Osan vuonna 2011 julkaistun ”Steel Says Last” paluualbumin loistavuuden kunniasta saa toki myös alkuperäiskitaristi A. Urakoff, sillä iso osa levyltä löytyvästä materiaalista on sävelletty miehen ollessa vielä hengissä sekä yhtyeessä mukana. Kappaleista ainakin avausraita ”Earth, Wind, Fire and Blood”, ”Rarog”, ”Civilization” sekä ”Abandon All Hope” löytyvät muodossa tai toisessa jo yhtyeen aiemmilta julkaisuilta. Tälle albumille ne toki on uudelleennauhoitettu.

Kitarat, sävellykset ja melodiat ovat luonnollisesti pääosassa vanhan liiton doomia ja heavy metalia yhdistelevässä Gods Towerin musiikissa. Murskaavia ja painostavia riffittelyjä sekä tarttuvia melodioita levyltä löytyy runsain mitoin, mutta sitäkin suurempaan rooliin yhtyeessä nousee sen vokalisti Lesley Knifen hyvin omintakeinen laulutyyli. Knifen puolipuhdas ja suoraviivainen ulosanti kuulostaa hetkittäin lähinnä siltä, että mies yksinkertaisesti puhuu eikä niinkään laula. Hiukan se jopa kuulostaa hetkittäin koomiselta, mutta ei missään tapauksessa kuitenkaan liikaa niin, että yhtyettä voisi mihinkään huumoribändikategoriaan luokitella.

Itse asiassa Gods Towerilla on tällä albumilla selkeän nerokas yhtälö, mikä varmasti on johtanut myös omaan innostumiseeni yhtyeestä. Vaikka ”Steel Says Last” on pääosin hyvin vakavaluonteinen ja raskas metallialbumi, sillä on koko ajan pieni pilke silmäkulmassa, joten kaikki ei välttämättä olekaan niin vakavaa. ”Steel Says Last” on ikään kuin metallialbumi, joka hiukan ylikorostaa omaa ”metallisuuttaan” vaeltamalla välillä hyvän maun rajoilla – menemättä kuitenkaan koskaan yli. Se yhden prosentin ripaus Manowar-tyylistä uhoa yhdistettynä muuten loistavaan ja tarttuvaan musiikkiin antaa odottaa koko albumin ajan, koska se pilke silmäkulmassa muuttuu Joey DeMaion rasvaiseksi tuijotukseksi. Mutta pilke pysyy, eikä varsinaista yliampumista tapahdu koskaan.

”Steel Says Last” on mainio yhdistelmä Candelmass-tyylisen doom metalin painostavuutta, folk metalin maanläheisyyttä ja heavy metalin uhoa. Variaatiot levyn sisällä vaihtuvat aina vauhdikkaista ”Abandon All Hopen” kaltaisista ralleista synkkiin päätösraita ”People in the Swampin” tapaisiin alleensa musertaviin doom metal -rypistyksiin. Kokonaisuus levyllä on suuresta vaihtelusta huolimatta äärimmäisen toimiva, ja toivoa sopii, että seuraavaa albumia ei tältä turhankin aliarvostetulta yhtyeeltä tarvitse ihan 14:ää vuotta tällä kertaa odottaa.

Kirjoittanut: Riku Mäkinen

”Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin” on artikkelisarja, joka kurkistaa intohimoiseksi levynkeräilijäksi tunnustautuvan toimittajan levyhyllyyn. Artikkelisarjan tarkoitus on poimia muisteltavaksi yksi levy per kirjain, pyrkimyksenä kuitenkin sivuuttaa jossain määrin ne oleellisimmat ja tätä kautta hakea sarjaan mukaan hiukan harvinaisempia albumeita. Sarjaa ei tosin ole kirjoitettu kokonaan etukäteen valmiiksi, joten matkan ennustaminen on mahdotonta. Levy kerrallaan eteenpäin, kunnes aakkoset loppuvat.