Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin, osa 9: Ismo Alanko Säätiö – Pulu

Miksi Ismo? Ismo Alangon (jonka jotkut toki voivat laittaa hyllyssään A-kirjaimen kohdalle, vaikka itseltäni se I:stä tietyistä syistä löytyykin) musiikki tuli kuvioihin mukaan ensimmäisiä kertoja niinä teinivuosina, kun allekirjoittanut syvästi black metaliin rakastunut teinipoika ymmärsi, ettei musiikin tarvitse aina olla pelkkää blastbeateillä varustettua tappoa. Melankoliset albumit kiinnostivat ja mikä vielä tärkeämpää, albumit sekä artistit, jotka herättävät suuria tunteita puolesta sekä vastaan, kiinnostivat ja kiinnostavat edelleen.

Ismo Alanko Säätiön vuonna 1998 julkaisema ”Pulu”-albumi oli itselleni ensimmäinen kokopitkä levy miehen tuotannosta, ja itse asiassa muistan kyseisen albumiostoksen samaisen vuoden syksyltä hyvin tarkkaan. Sillä samalla ostosreissulla mukaani tarttui Ismon seuraksi mukaani kaksi albumia: Marilyn Mansonin ”Mechanical Animals” sekä Madonnan ”Ray of Light”. Mistä tämä sitten kertoi? Oliko alkuvuodesta täysi-ikäistynyt pojankloppi kyllästynyt kokonaan black metaliin? Ei. Elettiin aikakautta, jolloin etsin musiikista äärimmäisyyksiä. Musiikkia, joka oli tehty totaalisella sielunpalolla ja suurella rakkaudella. Musiikkia, joka koskettaa. Ismo kosketti ja koskettaa tänäkin päivänä.

”Pulu” koskettaa ennen kaikkea sen melankolialla sekä Ismon nerokkailla ja runsaasti ajatuksia herättävillä lyriikoilla. Lyriikat heittelevät koko albumin ajan suurta tunteiden vuoristorataa, ikään kuin kertomalla asioita ja antamalla niille eri näkökulmia. Albumin tunnelma on pääosin harmaa, ehkä jopa mustavalkoinen, mutta sen lyriikat eivät ole. Otetaan esimerkkinä albumin nimiraita ”Pulu”, jonka säkeistöt voisivat olla hetkittäin aivan hyvin jostain todella romanttisesta rakkauslaulusta ja hetkittäin taas aivan täysin toisinpäin. ”Tiedän et’ ihosi tahtoisi painua vasten mun ihoani. / Ja tiedät et’ ihoni huutaa sun ihoasi. / Selkäsi käännät kun yritän koskettaa. / Haaveissaan onni mua kaukana odottaa. / Miksi sä paskannat päähäni / niin kuin pulu, joka lentää yli. / Miksi mä kusen sun kintuilles / niin kuin koira, joka koipea nostaa.”

Toinen hyvä esimerkki albumilta on sen kakkosraitana toimiva ”Päivän Uutinen”, joka musiikillisesti on yksi albumin ”riemukkaimpia” kappaleita, mutta samalla sen lyriikat kertovat kuitenkin omaa karua tarinaansa: ”Tanssin taivaankannen alla, / riemeen vierii huoli sen. / Tahdon lyödä vasaralla, / naulan maailman sydämeen, / pisteen tämän päivän uutiseen. / Tahdon lyödä tahdon tappaa, / tahdon olla ihminen. / Potkin rikki ikkunoita, / tahdon olla ihminen / tai ees tämän päivän uutinen.” Suuria tunteita, niistä on musiikki parhaimmillaan tehty. Ja mielestäni ”Pulu” on siinä mielessä yksi kautta aikojen vaikuttavimpia suomirock-albumeita.

Musiikillista kokonaisuutta ajatellen ei ”Pulu” välttämättä ole Ismo Alangon ehjin levy. Sen alkupuoli alkaen avausraidasta ”Värityskirja” ja päättyen synkän masentavaan viidenteen raitaan ”Maalausliike” on silkkaa voittoa, mutta levyn loppupuolelle on eksynyt liikaa kappaleita, jotka hajottavat kokonaiskuvan. Jopa kuudentena kappaleena toimiva nimensä veroisesti tangoa oleva ”Tango Yössä” toimii vielä jotenkuten, mutta ennen kaikkea hämmentävät, lähinnä silkasta laulusta koostettu ”Lihaa ja Verta” sekä ”Sairaat” kuulostavat albumin tunnelmaan sopimattomilta.

Toisaalta rajoja rikkova taitelija Alanko on ollut jo Hassisen Koneen ja Sielun Veljien ajoista lähtien, ja tavallaan sitä rajojen rikkomista kuvastaa erinomaisesti myös ”Pulu” muutamalla erikoisemmalla kappaleella varustettuna. On ehkä helpompaa tehdä levyllinen hittikappaleita kuin albumi, jonka kokonaisuutta jää pohtimaan ja ihmettelemään vielä 18 vuotta sen ilmestymisen jälkeenkin. ”Pulu” on kuin nainen, jota rakastaa, ei sitä aina tarvitse ymmärtää. Ja vaikka se välillä paskoo päälle, niin aina sen kosketusta kaipaa ja ennen kaikkea tarvitsee. Siksi Ismo.

Kirjoittanut: Riku Mäkinen

”Alice Cooperista Watainiin – Matka erään toimittajan levyhyllyihin” on artikkelisarja, joka kurkistaa intohimoiseksi levynkeräilijäksi tunnustautuvan toimittajan levyhyllyyn. Artikkelisarjan tarkoitus on poimia muisteltavaksi yksi levy per kirjain, pyrkimyksenä kuitenkin sivuuttaa jossain määrin ne oleellisimmat ja tätä kautta hakea sarjaan mukaan hiukan harvinaisempia albumeita. Sarjaa ei tosin ole kirjoitettu kokonaan etukäteen valmiiksi, joten matkan ennustaminen on mahdotonta. Levy kerrallaan eteenpäin, kunnes aakkoset loppuvat..