Alice in Chains jätti Kaisaniemen keikallaan takkuilusta huolimatta hyvän maun suuhun

Alice In Chains – Kaisaniemi 16.6.2019.

Alice in Chains on jokseenkin harvinainen näky Suomessa. Muutaman vuoden välein bändi on täällä poikennut jos jonkinlaisen festariesiintymisen muodossa, mutta omalla keikalla bändiä ei olla nähty sitten ”Dirt”-levyn maailmankiertueen vuonna 1993, jolloin bändi ei ollut vielä kokenut muutoksia kokoonpanossaan. Bändi on 2000-luvun alun takaiskuista johtuneen tauon jälkeen saapunut jokaisen uuden levyn tiimoilta yhdelle kesäfestarikeikalle, mutta ”Rainier Fog” -levyn myötä faneja hellittiin peräti kahdella bändin omalla keikalla Oulussa ja Helsingissä.

Flat Earth – Kaisaniemi 16.6.2019.

Kaisaniemen keikan lämppäreinä nähtiin tamperelainen Doom Unit ja helsinkiläinen Flat Earth, joista ensimmäistä en työaikataulusyistä valitettavasti ehtinyt näkemään. Saavuin Kaisaniemen konserttialueelle Flat Earthin setin loppupuolella, jolloin keskityin ihan mielenkiinnosta lähinnä paitakojun ja alueen tutkimiseen, sillä en ole tainnut nähdä keikkaa Kaisaniemessä sitten Musen, jonka esiintymisestä on vierähtänyt jo lähes kymmenen vuotta. Lievästä ikäkriisistä toivuttuani siirryin yleisön joukkoon seuraamaan bändin esiintymistä viimeisen muutaman kappaleen verran. Sinänsä en varsinaiselle musiikille sen koommin lämmennyt, mutta oli kuitenkin ihan hienoa nähdä bändin pari entistä HIM-jäsentä soittotoimissa. Etenkin Mika ”Gas Lipstick” Karppinen open handed -soittotyylineen oli rumpalina hienoa seurattavaa, vaikka bändin musiikki ei iske.

Alice In Chains – Kaisaniemi 16.6.2019.

Alice in Chains on itselleni varsin merkittävä bändi, jonka kuuntelu alkoi joskus ala- ja yläasteaikojen vaihteessa. Luonnollisesti kuuntelu on jäänyt vuosien varrella vähemmälle, mutta ”The Devil Put Dinosaurs Here” -levyn myötä innostus alkoi uudelleen ja ryminällä. Viime vuonna julkaistu ”Rainier Fog” toi takaisin samoja nostalgian tunteita, mutta itse levy ei auennut läheskään yhtä hyvin kuin mikään muukaan levy bändin diskografiassa. Bändin paluun jälkeiset levyt ovat kukin olleet oikein ansiokkaita, eivätkä ne joudu liiemmin kalpenemaan vanhan klassikkomateriaalin rinnalla, vaikka ikuinen DuVall/Staley -vertailu tulee aina olemaan bändin uuden materiaalin tiimoilta läsnä.

Aikataulusta vartin etuajassa aloittanut Seattle-legenda oli jokseenkin yllättävän kovassa iskussa, tämän ikäisten bändien vuosien historian näkyessä usein esiintymisistä. Jerry Cantrell on edelleen yksi rockmaailman persoonallisimmista kitaristeista, ja Sean Kinneyn rummutus on jämäkkää, yksinkertaista, mutta niin kalkuloidun toimivaa. Keikan alkuvaiheet sujuivat hieman takkuilevasti bändin ottaessa vielä vähän alkulämpöä, mikä näkyi etenkin bändin varsinaisessa lavapresenssissä sekä tunnusmerkkistemmoissa, mutta keikan edetessä bändi rentoutui ja soitto parani. Cantrell peräti heilutteli hieman päätään, ja basisti Mike Inez riisui painavan, soittoa rajoittavalta näyttävän nahkatakkinsa. Laulaja William DuVall lämpeni heittelemään tuon tuosta yleisön joukkoon plekuja – joita keikan lopussa taidettiin heittää reilu satakunta innokkaille faneille.

Alice In Chains – Kaisaniemi 16.6.2019.

Bändin uudempi materiaali toki toimi hyvin settilistaan ripoteltuna, mutta huippuhetket koettiin hieman vähemmän yllättäen niiden vanhempien klassikoiden parissa. Uudemmasta materiaalista haluaisin kuitenkin vielä nostaa ”The Devil Put Dinosaurs Here” -levyltä soitetut ”Hollow”- ja ”Stone”-kappaleet, jotka toimivat reippaasti paremmin kuin kymmenessä vuodessa puhki kulutettu ”Black Gives Way to Blue” -levyn ”Check My Brain” -pakkosoitto ja ”Rainier Fog” -levyn neljä kappalevalintaa. Näiden ohella bändi kävi melko kattavasti läpi katalogiaan ”Dirt”-levyn ollessa luonnollisesti eniten edustettuna. DuVall oli parhaimmillaan päästessä keskittymään Staleyn osuuksien vetämiseen ilman rytmikitaran taakkaa, ja etenkin ”Dam That River” -revittely sointui häneltä oikein hyvin, ainakin sen verran mitä lauluja miksauksen joukosta kuuli. DuVallin asema bändissä on välillä hieman harmillinen, sillä Staley-emuloinnin ohessa hän ei aivan hirvittävän usein pääse esittelemään taitojaan laulajana. Suosittelen tsekkaamaan Giraffe Tongue Orchestra -kokoonpanon, jossa hän pääsee hieman enemmän ääneen.

Alice In Chains – Kaisaniemi 16.6.2019.

Vanhemmat kappaleet eivät toki säästyneet takkuilulta, ja pahimmat iskut taisi kokea ”Them Bones” -hitti, jonka tempo heitteli ympäriinsä hieman koomisenkin paljon. ”Angry Chairin” ilkeilevää tunnelmaa karsi Kinneyn aivan liian pinnassa oleva etutomi, joka kappaleen pääkompissa hienon perkussiivisen lisän sijaan peitti lähes kaiken miksauksessa, ja encoren päättänyt ”Rooster” soi jopa hieman rennommin kuin levyllä, mikä toki antoi heinosti sijaa yleisölle, joka innolla lauloi mukana kappaleen falsettiosuuksia. Kaikista pikkukuvioista huolimatta heittäisin keikan suoraan menestysten pinoon. Keikan edetessä ja illan hämärtyessä bändin lavarekvisiittavalot pääsivät kunnolla oikeuksiinsa, ja hyvä makuhan tästä suuhun jäi. Jos tilastoihin voidaan luottaa, nähdään bändi seuraavan kerran Suomessa seuraavan levyn tiimoilta. Silloin siis!

Settilista:

1. Bleed the Freak
2. Check My Brain
3. Again
4. Never Fade
5. Them Bones
6. Dam That River
7. Hollow
8. Your Decision
9. Rainier Fog
10. Down in a Hole
11. No Excuses
12. Stone
13. Red Giant
14. We Die Young
15. Nutshell
16. Angry Chair
17. Man in the Box

Encore:

18. The One You Know
19. Got Me Wrong
20. Would?
21. Rooster

Teksti: Thomas Frankton

Kuvat: Pasi Eriksson

Kommentoi julkaisua