Alppien Slipknot räyhää ja riekkuu – arviossa Paleface Swissin “The Wilted” -EP
Ensimmäistä kertaa nähdessäni musiikkiuutisoinnissa nimen Paleface Swiss ajattelin, että nyt on joku sveitsiläinen hiphoppari ottanut kotimaisen räppärimme nimen, joutunut siitä tekijänoikeushelvettiin ja lisännyt sitten lopulta Swiss-loppuosan. Olin hivenen väärässä – Karri Miettinen tuskin on koskaan sylkenyt niin raivona lyriikoitaan kuin sveitsiläinen miltei-kaimansa. Hupaisasti nimenvaihto johtui kyllä Paleface-nimisestä artistista, mutta jostain jenkkilän singer-songwriter-jantterista.
Sveitsin metalliskenen ehkä tunnetuimpia edustajia ovat Samael, Eluveitie ja Celtic Frost/Triptykon, mutta uudemman metallin parissa en toistaiseksi ole kauheasti käkikellojen ja kantonien luvatun maan osalta seikkaillut. Paleface Swiss on beatdown/hardcore/metalcore-bändi, jonka ulosanti muistuttaa enemmän kuin paljon varhaista Slipknotia. Pelkkää konekiväärin raivolla tykittävää laulua ei silti tule, vaan soppaa maustetaan myös nykymetallille ominaisella puhtaammallakin laululla.
Bändi on ollut vajaan kymmenen vuotta kasassa ja ehtinyt julkaista jo kolmen albumin ja muutaman EP:n verran tavaraa, joista viimeisin tulokas on tämän vuoden alussa ilmestynyt “The Wilted” -EP. Kotiinkaan ei ole ehditty jäädä pelkkää Tobleronea mutustelemaan, kun kiertueet maailmalla ovat vieneet miehiä ympäriinsä.
EP alkaa iloisissa tunnelmissa, kun saamme heti lyhyessä introssa kuulla itsemurhan puhelimitse. Sitten alkaakin melkoinen turpasauna, kun ensimmäinen oikea raita ”Withering Flower” pärähtää soimaan. Sama tymäkkä meno jatkuu ”Let Me Sleep”- ja ”Instrument of War” -kappaleissa, ennen kuin päästään viimeiseksi jätettyyn ”Everything Is Fine” -kappaleeseen, joka onkin lähes balladimainen veto EP:n lopuksi. Aavistuksen tasapaksua, on ensimmäisen kuuntelukerran reaktio. Useammat kuuntelutkaan eivät nosta esiin mitään ”no nyt lähtee” -kuningaskappaletta.
13-minuuttinen tuotos on hyvinkin jouhevaa nykymetallia, ja laulaja Marc Zellweger (ei kai sukua Reneelle) hoitaa ”Corey Taylorinsa” erittäin hyvin. Muukin bändi on asiansa tasalla. EP:n kaikki raidat on julkaistu aiemmin myös singleinä, ja kasassa on oikein kiva pikkuinen kokoelma metalcorea. Kenties ongelma onkin juuri siinä: tämä on oikein kiva, muttei mitään muuta. Seuraavalla kerralla enemmän omaa tatsia, kiitos. Toki ne suklaapalasetkin siinä shrinkflaation kärsineessä patukassa ovat samankokoisia, mutta jotain särmää ja pesäeroa saisi löytyä ennen kuin voi julistaa, että torille… eikun Alpeille!
Suomessa bändi nähdään seuraavan kerran Tuskan lauantaina, joten suositus bongaamisesta vanhan tyylin Slipknotin ystäville ei taida sentään mennä aivan metsään. Tai sinne Alpeille.