”Älyvapautta yli laidan” – klassikkoarvostelussa Primuksen 30-vuotias ”Sailing The Seas of Cheese”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 14.5.2021

Kalifornian El Sobranten kaupungissa vuonna 1984 perustetun funk metal -kummajaisen Primuksen toinen kokopitkä studioalbumi ”Sailing The Seas Of Cheese” on eräs 1990-luvun metallisen vaihtoehtorockin vengoimpia mutta vankimpia tukipilareita.

Kaupallinen yhteistyö

Vinyylien suosio kasvaa kasvamistaan - Backstage Rock Shop tuo myyntiin kiinnostavia harvinaisuuksia ja uudelleenjulkaisuja →

Laulaja-basisti Les Claypoolin, proto-death metal -legenda Possessedin entisen kitaristin Larry LaLonden ja metronomin tarkan groove-koneen Tim ”Herb” Alexanderin muodostama venko voimatrio oli jo 30 vuotta sitten ällistyttävän kovassa livekunnossa. Tiukkaakin tiukempi trio piti kitaravetoisen musiikin genrerajoja pilkkanaan sotkien sumeilematta samaan soppaan thrash metalin, funkin, tangon, avantgarden, kantrin ja progen lisäksi häpeilemättömän amusikaaliset elementit. Biisien rakentamisesta vastasi pääosin koko trio, kun taas omintakeiset ja omalla kierolla tavalla yhdysvaltalaisuuden pimeitä puolia ilmentävät lyriikat olivat yksin Claypoolin käsialaa.

Interscope Recordsin julkaisema ”Sailing The Seas Of Cheese” on Primuksen ensimmäinen suurlevy-yhtiölle tekemä albumi. 14. toukokuuta 1991 julkaistu kokonaisuus äänitettiin San Franciscon liepeillä Berkeley Fantasia D -studioilla tammikuussa 1991. Albumin tuotannosta vastasi bändi itse, samalla kun äänittäjänä virkaa hoiti yhtyeen debyytin ”Frizzle Fryn” ja mm. Autopsyn death metal -klassikon ”Mental Funeralin” äänittänyt Ron Riggler. Albumin äänimaisema on kuivahkon koruton, ja kaikuja albumin äänimaiseman elävöittämisessä käytetään hyvin tarkasti instrumenttikohtsisesti valikoiden ja harkiten.

Intentionaalisesti kompastellen ja oikeita nuotteja hapuillen eri jousisoittimilla soitettu ”Seas of Cheese” avaa keitoksen hämmentävillä epätahdeillaan ja epävireisyydellään. Hämyisesti taustalle miksatulla ja stereokuvassa sivulle panoroidulla haitarilla ja Claypoolin nauhattoman basson muljahtelevalla soinnilla yhtye ottaa kertaheitolla kuulijalta luulot pois.

Brittiläisen ”The Young Ones” -TV-sarjan dialogeilla vahvistettu, Claypoolin ja Alexanderin lelumusiikkimaiseen, thrashmetalliseen moukarointiin kiteytyvä ”Here Come The Bastards” muodostuu yhdessä Claypoolin kailottavan puhtaan laulun kanssa todella friikiksi teokseksi. Samalla se oli kuitenkin myös eräs yhtyeen ankarimpia livenumeroita 1990-luvulla.

Ankaralla groovevyörytyksellä tukevoitettuun marssikertosäkeeseen kulminoituva, irvokkaan yltiömilitantin sanoman sisältävä ”Sgt. Baker” pistää pitin pyörimään kevyesti vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Kappaleen kitaramelodioiden sävellyksestä vastasi poikkeuksellisesti yhtyeen alkuperäinen kitaristi Todd Huth.

Albumin ensimmäisen puoliskon ehdottomimmiksi helmiksi nousivat kuitenkin maukkaan, hammer-otteilla nopeatempoisesti lirputtelevan bassokuvioon varaan perustuva korvamato ja groovehirmu ”American Life” sekä albumin ensimmäisenä singlenä julkaistu freejazzahtavan funkahtava ”Jerry Was A Race Car Driver”.

Rushin rytmivalikoimasta melko suoraan lainattu ”Eleven” perustuu kappaleen 11/8-katkorytmiseen riffikiertoon, joka säkeistöosassaan kääntyy raskaaseen, katkottuun valssirytmiin. Piripäisenä NoMeansNo-verrokkina funkkaava ”Is It Luck?” on myös pysynyt yhtyeen livesetin valikoimassa tälle vuosituhannelle saakka.

Erääksi Claypoolin vaikeasoittoisimmaksi ja nopeimmaksi bassoriffikimpuksi arvioidun kappaleen, ”Tommy The Catin”, oikein soittamisesta on tullut oikea funkrock-basistien märkä uni. Eräiden internetin tietojen mukaan vuosien varrella on löytynyt 20 eri tavalla nuotinnettua versiota siitä, kuinka kyseinen kappale soitetaan bassolla oikein. Siitä sitten vain rohkeasti selvittämään sitä oikeaa tapaa. Tom The Catin rooliäänenä kappaleessa kuullaan itseään Tom Waitsia. Kappaleen kitarakuviot olivat tässäkin tapauksessa poikkeuksellisesti alkuperäiskitaristi Huthin säveltämiä. Kappale julkaistiin ”Sailing the Seas of Cheesen” toisena single- ja videobiisinä.

Arveluttavan ja häiriintyneen suihkulaulantatuokion ”Grandpa’s Little Dittyn” jälkeen tunnelmaa entsestään hämmentää kakofonisen vinksahtaneen pelastusarmeijaorkesterin ja Captain Beefheartin tavoin klenkkaava ”Sathington Waltz”, jonka soitinvalikoimasta löytyy niin (epävireistä) banjoa, pasuunaa kuin käsibassorumpua.

Albumin kolmantena singlenä julkaistiin metampfetamiinin alaisena rehkivistä rekkakuskeista ja sekatyömiehistä kertova, villisti funkrockaava ja maukkailla suvanto-osuuksilla tasapainotettu ”Those Damned Blue-Collar Tweekers”. Kappale nousee albumin B-puolelta yhtyeen katalogissa ehdottomaan valio-osastoon. Kyseisestä singlestä ei kuitenkaan poikkeuksellisesti koskaan kuvattu musiikkivideota. Yhtyeen voimaisasti tamppaama live-esitys vuoden 1994 Woodstock-festivaaleilla siitä kuitenkin painautui usean vaihtoehtorock-orientoituneen ysärinuoren verkkokalvoille lähtemättömästi.

Hidastettuna, tom-rumpukomppivetoisena shufflena laahaava ”Fish On (Fisherman’s Chronicles, Part II)” on puolestaan temaattinen jatko-osa ”Suck On This” -live-levyn ja ”Frizzle Fry” -studioalbumin ässähitti ”John The Fishermanille” ja samalla kalastaja-aiheiselle neljän Primus-kappaleen muodostamalle sarjalle, joiden kaksi viimeistä osaa ilmestyivät myöhemmillä Primus-albumeilla.

Albumin päättää ”Here Come The Bastardsin” teemariffiin palaava ”reprise”-osa ”Los Bastardos” ja sulkee vinoksi vääntyneen juustoiselta tuoksahtavan sillipurkin kannen. Kappaleella kuullaan yhtyeen jatkettua kokoonpanoa, josta löytyvät mm. Huth kitarassa ja Faith No More -rumpali Mike Bordin perkussioissa.

Albumin ilmestymisaikaan vielä elossa olleelle Frank Zappalle ominainen mustan humoristinen kulmikkuus yhdistettynä Rushin ja NoMeansNon tyyppiseen rytmiseen monikerroksisuuteen, taidokkuuteen ja tiukkuuteen muodostavat Primuksen musiikin kovimman ytimen. Toisaalta tietty musikaalinen sarjakuvamaisuus sekä lyyrinen ja soitannollinen piruilu ja hassuttelu karsivat varmasti ryppyotsaisimpia metallifaneja yhtyeen ympäriltä. Sekös kuitenkaan yhtyettä haittasi. Päinvastoin. Huippulahjakkaana ja itselleen nauramaan kykenevänä yhtyeenä Primus on aina näyttänyt pitkää nenää kaikelle tärkeilevän itsetietoiselle rock-meiningille.

1990-luvun alus Les Claypool hämmästytti vaihtoehtorock-kansaa ristiriitaisuuksien keinoin: ylilyövän hoopomaisella, edestakaisin polvennostokävelyllä lavalla ravaavalla lavapresenssillään mutta samalla aivan ilmiömäisillä bassonsoittotaidoillaan. Voimakkaasti ja nopeasti släpäten, peukuttaen ja kieliä kitaran tavoin rämäytellen herra äimistytti vaihtoehtorockin ja metallin diggareita omintakeisella virtuositeetillaan. Samaan aikaan lavalla Lalonde ja Alexander soittivat freejazzahtavia osuuksiaan paikallaan keinuen, tinkimättömän voimallisesti yhdessä toimivalla, armottomalla groovella. Sitä he kuitenkin rikkoivat äkkiväärillä, poikkitaiteellisilla äänillä ja rytmielementeillä, mutta silti antaen kappaleissa tarvittavaa liikkumatilaa Claypoolin basimin ylivallalle.

”Sailing the Seas of Cheese” sai ilmestymisensä aikaan rock-lehdistöltä kiittelevää palautetta. Albumi nousi Yhdysvaltain Billboard 200 -listalla parhaimmillaan sijalle 116. Albumin myynti saavutti Yhdysvalloissa kultalevyrajan maaliskuussa 1993. Platinarajan se ylitti joulukuussa 2001.

Voidaan luonnehtia, että ”Sailing The Seas Of Cheese” -albumilla Primus trio-yksikkönä Les Claypool etunenässä uudisti ja uudelleen määritti bassonsoiton roolituksen keskeiseksi rockin bändiyksiköiden kontekstissa. Primus venytti samalla omia ilmaisullisia raja-aitojaan ”Frizzle Fry” -debyyttialbumiinsa verrattuna entistä laveammalle free jazzin, avantgarden ja kokeellisen musiikin puolelle.