Amaranthe – Massive Addictive

Amaranthe on minulle ollut koko levytysuransa ajan bändi, jonka kanssa voin päästää sisäisen rokkipoliisini valloilleen. Ylituotettu, muovinen, ruotsalaisten radiometalli, mitä näitä määreitä nyt on, ne on kaikki hirveän helppo heittää ilmoille parin biisin perusteella ja pönkittää omaa uskottavuuttaan alternatiivimusiikin kuluttajana. Ja silti huomasin melko merkittävän osan kavereistani kuuntelevan Amaranthea, ja sitä en sitten ymmärtänyt ollenkaan. Noh, pääsin ja jouduin männäkesänä eräällä roadtripillä altistumaan debyyttilevylle kokonaisuudessaan, ja kyllä sitä mieluummin kuunteli kuin käveli. Lisäksi, vaikkei sitä edeltävien tuotosten perusteella olisi välttämättä syytä tehdä, niin kolmannen täyspitkän kohdalla rima on asetettu hyvin korkealle. Ai miksi? No siksi, etten tahdo uskoa että kaveripiirini olisi täysin kuuroutunut.

Koska pohjimmiltani uskon ihmisten hyvyyteen ja kykyyn erottaa hyvä paskasta, asettelin siis ”Massive Addictiven” kohdalla luurit korville niin vapaana ennakkoluuloista kuin vain voin. Avausraita ”Dynamiten” kohdalla ne tuppasivat aika ajoin pintaan, ja toisaalta avaruusteknosaundeista tulleet tahattomat mielleyhtymät Turmion Kätilöihin pyrkivät osaltaan hankaloittamaan kuuntelutoimintaa, mutta ainakin saundi oli mukavan muhkea ja kuohkea. Sinkkubiisi ”Drop Dead Cynical” jätti hämmentyneen fiiliksen kuulostamalla aivan siltä, kuin joku olisi vääntänyt särökitarat niihin biiseihin, joita yökerhojen yleisnimellä tunnettujen teinihelvettien soittolistoilta tätä nykyä löytyy. Pidän sekä EDM:stä että särökitaroista, mutta samassa paketissa ne aiheuttavat näköjään lähinnä aivotiltin.

Amaranthen aiemman tuotannon kohdalla suurin ongelmani on todennäköisesti ollut bändin ennalta-arvattava biisimuotti, jonka avulla lähes kaikki veisut on muotoiltu ja sen havaittuaan sitä ryhtyy automaattisesti kuuntelemaan sekä etsimään niistä kaikista. ”Drop Dead Cynicalin” jättämästä musiikillisesta identiteettikriisistä toivuttuani jouduin vastahakoisesti toteamaan, ettei ongelma ole kadonnut minnekään ”Massive Addictivella”. Vaikka kappaleita yrittäisi kuunnella mahdollisimman neutraalein korvin ja vaikkapa tarttua kivaan pianosaundiin tai kosketinmelodiaan, niin läpi puskee se tunne että tämä sama biisi on kuultu ennenkin, vaikka se tekisi ensimmäistä vierailuaan korvakäytävissä.

On levyllä kuitenkin hetkensä ja hyvät puolensa; Elize Rydin ääni on kiistatta upea, ja ylipäätään Amaranthen saundimaailma on oikein mukava. Siltä pohjalta on ehkä perusteltuakin toivoa bändin yllättävän kappalemateriaalillaan useammin kuin se tekee nyt. Levyn puoliväliä merkkaavasta voimaballadi ”Truesta” voin sanoa aivan rehellisesti pitäväni, se on tarpeeksi erilainen erottuakseen positiivisesti, vaikkei eroa mitenkään radikaalisti bändin linjasta. Tällaista kuulisin mielelläni enemmänkin. ”Unreal” aiheuttaakin heti perään yhdenlaisen musiikillisen pikalaskuhumalan hyppäämällä takaisin siihen tuttuun ja turvalliseen Amaranthe-muottiin, ja seuraava raita ”Over And Done” on lopulta se, jonka kohdalla alan melkein etsiä skip-nappulaa. Ilmeisesti seitsemän kappaletta on se raja, jonka ylittyessä tulee mitta täyteen ja alkaa turhauttaa. ”Skyline” pääsi vielä sen jälkeen introllaan yllättämään, mutta toiveikkuus oli ennenaikaista. Biisi ei missään vaiheessa nouse sinne minne nimi ja intro antaisivat ymmärtää, vaan jää puolittain lähtötelineisiin ja aiemmin manaamani kaavan sisään. Nyt hei, ihan tosi. Kaikki tietävät kuinka kivaa on, jos antaa ymmärtää muttei ymmärrä antaa. Ei se voi minun vikani olla, että odotan lahjakkailta ihmisiltä enemmän. Vai voiko?

Levyn lopettava ”Exhale” miellytti onneksi muutenkin kuin vain siitä syystä, että se oli viimeinen. Sitten harmittaakin taas. Miksei bändi uskalla irrottautua formaatistaan nykyistä enempää ja anna mennä, kun väläyksiä omaperäisemmästä ilmaisusta kuitenkin lasketaan eetteriin? En usko, että uskollinen fanikunta mihinkään katoaa, jos kappaleiden kulku olisi vähän vähemmän ennustettavissa, tai materiaaliin päästettäisiin edes hiven paljonpuhuttua luonnollista epätäydellisyyttä, vaikkei täysin ”luomusaundi” juuri tässä kontekstissa välttämättä toimisikaan. Amaranthella on kaikki tarvittavat rakennuspalikat kasassa, mutta musiikki on vähän kuin massatuotantoon suunniteltua design-tuotetta vertaisi käsityönä valmistettuun uniikkikappaleeseen; huolella tehtyä, kaunista silmälle tai korvalle, palvelee tarkoitustaan, mutta on auttamattoman helppoa kulutettavaa verrokkiensa rinnalla. Siihen on yhtä helppo kyllästyä kuin sitä on kuunnellakin.

Makuasioista ei ole järkeä kiistellä ja Amaranthen fanit todennäköisesti saavat odotuksilleen mieleistä vastinetta, mutta itse en vieläkään saa bändin tuotoksista irti sitä, mitä metallimusiikilta etsin. Ja hei, yritin sentään ihan tosissani. Mutta vaikka ”Massive Addictive” onkin edelleen taatusti samasta muotista kuin edeltäjänsä, on siinä jo piirun verran enemmän luonnetta kuin niissä. Eikä ensimmäisestä levystä ole kuin kolme vuotta; vielä toiset kolme ja pari levyä lisää, ja Amaranthen musiikkiin on saattanut löytää tiensä jotain ainutlaatuista (muutakin kuin kolme laulajaa). Jään elämään siinä toivossa, mutta bändistä jo nyt pitäville voin melko turvallisin mielin sanoa, että kolmas levy pudonnee kohteeseensa täsmäohjuksen teholla.

7-/10

Kappalelista:
1. Dynamite
2. Drop Dead Cynical
3. Trinity
4. MASSIVE ADDICTIVE
5. Digital World
6. True
7. Unreal
8. Over And Done
9. Danger Zone
10. Skyline
11. An Ordinary Abnormality
12. Exhale

Kirjoittanut: Laura Lempola

Kommentoi julkaisua