Ruotsinmaalta metallikansaa tikulla pökkivä Amaranthe julkaisee maaliskuussa 2013 debyyttilevylle seuraajan. ”The Nexus” on pyrstötähden lailla aurinkokunnasta toiseen pyyhältävää kevyttä pop-metallia. Kauan odotettu kakkoslevy lupaa hyvää, mutta osaa myös yllättää.

Mitään kokoonpanomuutoksia yhtye ei ole onneksi tehnyt, joten Amaranthe on edelleen kolmen laulajan (Elize Ryd, Jake E. Lundberg ja Andreas ”Andy” Solveström) ydin, jota säestävät kitaristi Olof Mörck, basisti Johan Andreassen ja rumpali Morten Løwe Sørensen. Alkuperäisiä perustajiahan tälle projektille ovat nimenomaan laulaja Jake E. ja kitaristi Olof.

Lyhyesti sanottakoot, että Amaranthe on sieltä köpiksen metalliskenen kevyemmästä päästä, mutta eipä ainakaan yrityksen puutteesta voida yhtyettä halveerata. Vuonna 2011 julkaistun ”Amaranthe” -debyytin puolesta on maailmaa kierretty ympäri ja Suomessakin on muutamaan otteeseen ehditty veivata.

Millainen levy sitten syvemmältä kantilta on? Yhtäkkiä voisi sanoa, että lähes puolet biiseistä kuulostaa ”vanhalta kunnon” Amaranthelta, mutta puolet kuulostaa vähän ylituotetulta poppikselta . Kappaleet sisältävät aivan liikaa erilaisia elementtejä: on synaa, samplea ja ties mitä. Kolme laulajaa vetää vuorotellen omat roolinsa kun muut säestävät taustalla.

”Razorblade” ja etenkin ”Electroheart” -kappaleet ovat levyn ääripään Amaranthe-tuotoksia, jotka sopisivat kivasti 90-luvun Rantarock-maisemiin tai teknodiskonönnönnöö luolastoon enemmän kuin minkään maailman heviin tai edes pop-rockiin liittyvään tuotantoon. Niskavillat nousivat välittömästi pystyyn kun nämä kappaleet kaiuttimista ulostautuivat.

Levyn, ja samalla koko yhtyeen, ongelmana on myös kappaleiden ennalta arvattavuus. Vähänkin perehtyneemmät tietävät kyllä koska kukakin tulee laulamaan, koska hoetaan kertosäe toistakymmentä kertaa ja tilutetaan muut setit päälle. Oudoista sanoituksista, joissa ei ole mitään järjen hiventäkään, en enempää mainitse.

Tällä kertaa sakin kolmesta laulajasta se kaunein osa, Elize Ryd, on jätetty nyt enemmän taka-alelle. Liekö ensimmäisen levyn Elize-yliannostus ollut liikaa yhtyeen muille jäsenille vai ollaanko nyt enemmän musiikillisemmalla puolella, kuin tyyliin soitetaan täysillä ja sitten lavalla laitetaan keimailemaan tissit ja perse. Koska emme ole sovinisteja, niin sanottava on, että neitokainen osaa laulaa muut bändin klopit syvälle suohon, jos se mahdollisuus vaan annetaan.

Kaiken kaikkiaan yhtyeen toinen pitkäsoitto on kummajainen. Kun useimmat yhtyeet jatkavat joko debyytin viitoittamalla linjalla, niin Amaranthe paukauttaa tuttujen kuvioiden lisäksi myös ääripäitä euro-diskoiluun saakka.  Joillekin muutokset tuttuun ja turvalliseen voivat olla liikaa, ja se on ainakin varmaa että yhtye saa tällä levyllä taas tuhansia uusia faneja.

”The Nexus” on huomattavasti debyyttiä kevyempää kuunneltavaa, mutta on siinä myös enemmän sulatettavaa – ainakin itselle. Allekirjoittanutta nuo teknorunkutukset häiritsivät siinä määrin, että teki mieli repiä korvat irti. Kakkoslevyä tuli kyllä odotettua innolla, mutta ehkä odotukset olivat liian korkealla. Tämä avaruusteemainen levy on puoliksi ihan ok ja puoliksi se on kevyttä eri galakseissa hyppivää humppaa parilla Rantarock-biisillä höystettynä.

Jos diggasit debyytistä niin kannattaa ”The Nexus” kuitenkin ihan kuriositeettitapauksena kuunnella. Debyyttiä tasa-arvoisempi tuotanto, jossa kukaan bändiläinen ei erikseen erotu edes edukseen.

6-/10

Kappalelista:
1. Afterlife
2. Invincible
3. The Nexus
4. Theory of Everything
5. Stardust
6. Burn With Me
7. Nechanical Illusion
8. Razorblade
9. Future On Hold
10. Electroheart
11. Transhuman
12. Infinity

www.facebook.com/AmarantheBand

Kirjoittanut: Jarmo Hänninen