Amaranthe, Smash Into Pieces @ Nosturi, Helsinki, 28.2.2014

Ruotsalaiset ovat kauniita, tuoksuvat hyvältä, eikä heissä ole näppylöitä. Ruotsalaiset ovat komeita, glitterillä kuorrutettuja tähtiä, eikä heillä ole epäonnea. Tämä piti aika hyvin paikkansa heti Nosturin ovilla, joiden eteen vannoutuneimmat Amaranthe-fanit olivat pakkautuneet jo ennen puolta päivää. Heillä oli jokunen tunti odottelemista, ja jono oli hyvän mittainen arviolta puoli kahdeksan jälkeen, jolloin ovien avaamiseen oli aikaa noin puoli tuntia. Lippuja tapahtumaan kaiketi vielä jäi myymättä, vaikka myyty lippumäärä oli Amaranthen mieslaulaja Jake E:n mukaan kasvanut rajusti verrattuna neljän vuoden takaiseen Nosturin keikkaan.

Nosturin yläkerrassa oli jo paljon porukkaa, kun ensimmäinen ruotsalainen yhtye lämmitteli tulevia bileitä. Kuulin ennen keikkaa Smash Into Piecesin olevan ”vain rokkia soittava, Three Days Gracelta kuulostava, samaa jauhava bändi”. Skeptisenä odottelin, mitä tuleman pitää, ja heti keikan ensimmäisten minuuttien aikaan mieleen pomppasi Disturbed. Jälkeenpäin ajateltuna tämä saattoi johtua kaljusta laulajasta, jonka ääni oli erittäin kantava. Laulusta löytyi myös monipuolisuutta, sillä mm. toisessa biisissä ”Crash and Burn” oli eräänlainen coremusiikille tyypillinen breakdown, jossa taidettiin ensimmäisen kerran kuulla mukavan kuuloisia mörinöitä. Ne tuntuivat tosin jäävän monesti hieman kesken vokalistin vaihtaessa takaisin puhtaaseen lauluun, mutta tämä jätti miettimään, miten hyvä bändi saattaisi olla, jos puhtaita lauluja olisi vähemmän. Tytöt varmasti tykkäsivät, vaikka myös jo elämää nähneet miehet hurrasivat pikkutyttöjen lailla kappaleiden välissä. Livenä bändi on varmaankin parempi kuin levyllä, koska jokainen jäsen veti tunteella ja täysillä. Tosin bändiltä on tullut ulos vasta yksi täyspitkä, joten mainetta Smash Into Pieces on musiikillaan vielä keräämässä.

Kappaleiden introt tai introriffit olivat parhaimman kuuloisia: raskaita, mutta aivan liian lyhyitä. Hyviä olivat myös nämä ”breakdownit”, joiden mukana kitaristit heiluttivat tukattomia päitään vartaloidensa jatkeina hyvin samassa tahdissa. Hymyilyttämään rupesi, kun tämä tahti kusi yhdellä kitaristeista ja hän veti päinvastaisessa tahdissa kuin kaksi muuta. Ikävä kyllä myös myötähäpeän tuntemuksia sai keikalla kokea. Yksi biisi spiikattiin tietenkin leideille selvällä englannin kielellä, jolloin rupesi mietityttämään, olivatko aikaisemmat kappaleet todellakin myös miehille. Homorokkareita tai nuorten tyttöjen bändi, ihan miten vain, rivien välistä voi varmasti jokainen päätellä, millainen ryhmä oli kyseessä. Tämä oli sen ensimmäinen esiintyminen Suomen maaperällä, mutta tästä huolimatta yleisö tuntui olevan hyvin messissä.

Bileet olivat valmiit alkamaan heti klo 22 jälkeen. Esirippu siirrettiin pois tieltä heti intron alkaessa ja Nosturin valot saivat osakseen kunniaa. Rumpali istui pallillansa muiden jäsenien saapuessa lavalle, ja käyntiin pistettiin avausraita ”Invicible”. Elize Ryd, Amaranthen pitkätukkainen naisvokalisti oli lavalla tietenkin säkenöivä, varsinkin innostuessaan moshaamaan. Hän kehui Suomea toiseksi kodikseen ja niin päin pois, mutta hänen naamavärkkinsä sanoi lähes koko keikan jotain muuta – Jake E:stä puhumattakaan. Hymy ei tuntunut olevan aitoa niin kuin se oli uudella, karjunnat hoitavalla vokalisti Henrikillä. Settilista oli monen mieleen, eikä sen valinta varmastikaan tuonut ongelmia jäsenille. Se oli silti hyvin lyhyt, joten kahden biisin encore tuli äkkiä eteen.

Sinänsä itse keikassa ei ollut mitään erikoista. Smash Into Piecesin esiintyminen kesti arviolta kolme varttia, mutta ei Amaranthekaan soittanut kuin hieman päälle tunnin. Tasapaksuutta lisää totta kai molempien yhtyeiden samankaltaisuus ja saman kaavan noudattaminen materiaalissaan. Pop-metalliksihan tuota genreä on nimitetty, eli myös hyppiminen kuului asiaan. Oli muuten jännä katsoa, kuinka neiti Ryd toteutti sen korkeilla koroillaan. Lämppäri veti pidemmän korren siinä mielessä, että se ei esiintynyt niin totisesti ja suunnitellun rajoitetusti kuin Amaranthe. Illan pääesiintyjästä huokui kyllä halu vetää hyvä keikka, mutta välissä vedetty rumpusoolo korosti vain näitä ego-ongelmia, joita bändillä tuntuu olevan. Tästä syystä uutta karjujaa oli erittäin mukava kuunnella, hän toi sitä kaivattua tasapainoa myös eläytymisellään ja show’n boostaamisella. Elizen ja Jake E:n korkeat lauluäänet ovat yksittäin jopa korvia hiveleviä, mutta yhdessä vähän liikaa.

Jälkimmäiseltä ”The Nexus” -albumilta soitettiin tietenkin aikaisempaan verrattuna enemmän biisejä, ja keikan aikana saikin odotella encoreen saakka sitä parasta: ”The Nexus”-kappaletta. Ihan hyvä lopetus, mutta kokonaisuudessaan keikka oli sanalla sanoen keskinkertainen, kun otetaan vielä lämmittelijä huomioon. Toisille selvästi riittää saman toisto, kunhan se vain toimii. Toimivuutta lisäsivät kyllä pommit, joita tuli pääasiallisesti heti keikan alussa ja lopussa. Playbackit kuuluivat ihan mukavasti, mutta onneksi niistä ei ainakaan mitään laulua erikseen erottanut. Tämänkaltaiseen musiikkiin tarvitsisi hieman erilaisen mielentilan, jotta siitä voisi täysillä nauttia, mutta allekirjoittanut on vahvasti sitä mieltä, että seuraavan albumin pitäisi sisältää hieman enemmän kaavasta poikkeamista.

Settilistat:

Smash Into Pieces:

1. Heroes (As We Are)
2. Crash and Burn
3. A Friend Like You
4. Rockstar
5. Unbreakable
6. Here to Stay
7. I Want You to Know
8. Colder
9. Fading

Amaranthe:

1. Invincible
2. Razorblade
3. Afterlife
4. Automatic
5. Burn With Me
6. Infinity
7. Mechanical Illusion
8. Hunger
9. Electroheart
10. Amaranthine
11. Call Out My Name

Encore:

1. 1.000.000 Lightyears
2. The Nexus

Raportti: Ville Raitio
Livekuvat: Teemu Siikarla Photography