”Amerikan taiteen avuilla” –klassikkoarviossa David Bowien 50-vuotias ”Hunky Dory”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 17.12.2021

Taiderockin merkityksellisimpiin tekijöihin kuuluvan David Bowien neljäs studioalbumi ”Hunky Dory” julkaistiin 17.12.1971. Kyseessä oli paluu seesteisemmän ilmaisun pariin rajumman, kitaravetoisen ”Man Who Sold The Worldin” (1970) jälkeen. Bowien vuoden 1970 Yhdysvaltain-kiertueen jälkeen tämä keskittyi uusien kappaleittensa työstämiseen kaikessa hiljaisuudessa. Uusiin kappaleisiinsa hän haki ilmaisullista vaihtelevuutta säveltämällä kappaleet kitaran sijasta pianolla. Muusikko sulkeutui Haddon Hall-kartanossa, Lontoon Beckenhamissa sijainneeseen asuntoonsa kirjoittamaan uusia kappaleita.

Tässä kohtaa Bowie jätti konsertoinnin ja studiotyöskentelyn vähemmälle ja kasasi uuden taustayhtyeen, johon kuuluivat sittemmin The Spiders From Mars -bändin kitaristinakin soittanut Mick Ronson, Uriah Heepissä ja Wishbone Ashissa soittanut basisti Trevor Bolder sekä jo kyseistä edellisellä Bowie-albumilla soittanut rumpali Mick Woodmansey.

Pianon soitosta ”Hunky Dorylla” vastasi puolestaan Rick Wakeman. Mielenkiintoista Wakemanin kohdalla oli erityisesti, että noina aikoina hän kieltäytyi Bowien tarjouksesta liittyä vakituiseksi jäseneksi yhtyeeseen, josta muotoutuisi seuraavalle Bowie-albumille tämän alter-egonsa, Ziggy Stardustin taustayhtye The Spiders From Mars. Wakeman koki, että Bowien kokeellisen folkahtava avantgardempi rock ei ollut lopulta hänen juttunsa, vaan liittyi tuota pikaa sittemmin huippumenestyksekkääksi progressiivisen rockin jätiksi kasvavaan Yesiin.

Kesällä 1971 nelikko sulkeutui Lontoon trident-studiolle, jota mm. Black Sabbath oli puoltatoista vuotta tuota aiemmin käyttänyt debyyttialbuminsa äänityksiin. ”Hunky Doryn” tuotannosta vastasi kahden edellisen Bowie-albumin tapaan itse maestro yhteistyössä Ken Scottin kanssa, joka oli tuota aiemmin toiminut George Martinin alaisuudessa yhtenä The Beatlesin viidestä äänittäjistä ja miksaajista.

Vahvasti The Beatles -vaikutteinen, uusien tuulien tuoksutteluille avomielinen avausraita, singlenä julkaistu”Changes” korosti luontaisen muuntautumisen olevan Bowien kohdalla enemmän sääntö kuin poikkeus. Klenkkaavaan ja sopivan epävireiseen Honkytonk-pianopumppaukseen perustuvalla korvamadolla ”Oh! You Pretty Things” ei Bowie myöskään peitellyt liverpoolilaisyhtyeen vaikutteita. Kappaleen aiemmin saman vuoden keväällä julkaistusta singleversioista kehkeytyi Briteissä Bowien ensimmäinen listahitti sitten vuoden 1969 hittisinglen, ”Space Oddityn”.

Kaikesta mahtipontisuudesta riisuttu ”Eight Line Poem” oli sen sijaan saanut vahvaa vaikutetta Velvet Undergroundin tumman avantgardistisesta soundista, mitä musiikillista linjaa Bowie jatkoi erityisesti Iggy Popin kanssa duettona vuosikymmenen loppupuolella. Albumin hienoimmaksi kappaleeksi nousee vuotta myöhemmin ilmestyvän, ”The Rise And Fall Of Ziggy Stardust And The Spiders From Mars” –albumin tyyppistä hittipotentiaalia ensikertaa esittelevän kappaleen ”Life On Mars?

Musiikillisesti enemmänkin Simon And Garfunkelin folkahtavan popin suuntaan nojaava, Bowien vastasyntyneelle pojalle, Duncanille omistettu ”Kooks” kantaa puolestaan kertosäkeensä herkullisen sointukiertovaihtelun myötä upeasti nousevan sävelkulun ansiosta. Rennon keveä, Crosby, Stills, Nash & Young -tyyppistä country-folk-kudontaa mutta mielenkiintoiseksi vastapainoksi nietschemäistä nihilismiä tekstissään sisältävä ”Quicksand” on kokonaisuudelta hitaimmin täyteen kukoistukseensa avautuvia huippubiisejä.

B-puolen avaa, albumin heikoimpaan neljännekseen päätyvä, rasittavan tyhjänpäiväinen kapakkapianosäesteinen rallatus ”Fill Your Heartin” pois jättäminen olisi kenties parantanut albumin tasoa hyvästä lähelle erinomaista.

Albumin loppupuolella kolme aikansa yhdysvaltalaista taiteilijaneroa saavat Bowien heille osoittamat tribuutit. Vinkuvalla mellotron-introlla, kaiutetuilla rytmitaputuksilla ja metallikielisen akustisen kitaran väkevällä ja miellyttävästi varioivalla komppauksella varustettu, pop-taiteen visionäärille omistettu ”Andy Warhol” on myös albumin vahvimpia biisejä. Helposti mieleenjäävän kertosäkeen lisäksi kappaleen outrossa flamenco-tyylisistä, tulisista sointukierroista avangardistisiin epäsointuihin tunnelman piiskaavien rytmi-iskujen saattelema draaman kaari rikkoo herkullisella, Hawkwind-tyyppisellä sovituksellaan kappaleen muutoin letkeän ennalta-arvattavan folkahtavaa kaavaa.

Melankolista ”Song For Bob Dylania” voi taidokkaan pianoinnin, räyhäkkäiden tuplakitaramelodioiden, mahtipontisten taustalaulujen ja kauniisti soljuvan kitara-pianosäestyksen sisältävänä kappaleena pitää eurooppalaisena esiasteena Yhdysvaltain etelä- ja kaakkoisosissa hieman myöhemmin 1970-luvulla countryn, bluegrassin ja rock ’n rollin seoksesta lanseerattavalle southern rockille. Jos kappaleen rinnalle laittaa paria vuotta myöhemmin julkaistun Lynyrd SkynyrdinFree Birdin”, kuulostavat molemmat kappaleet keskenään pelottavan samankaltaisilta.

Queen Bitch” edustaa puolestaan koko albumin rajuimmin ja sähköisimmin rockaavaa osastoa. Kappaleen kolmen ja neljän soinnun säkeistöriffittely täyttää kaikki alku-Ramonesille tyypilliset proto-punkin prinsiipit. Bowien Lou Reed -tyyppisen fraseerauksen ja kappaleen verkkaisemman tempon myötä kappaleen mieltää kuitenkin enemmänkin raa’aksi glam rockin esiasteeksi, sähköiseksi Velvet Underground -johdannaiseksi.

Puhtaimmillaan perinteistä singer-songwriter-osastoa albumilla edustaa sen viimeinen kappale ”Bewlay Brothers”, joka viittaa Bowien vastikään perustaman tuotantoyhtiön ’Bewlay Bros. Music’:in nimeen, ja jolla piilonimellä Bowie myöhemmin tuotti mm. Iggy Popin ”Lust For Life” -albumin (1977).

Yhteisö on pseudonymi kuvitteellisille veljeksille, jotka Bowie keksi juksaamaan yhdysvaltalaisia musiikinkuluttajia, jotka hänen näkemyksensä mukaan mielellään keksivät tarinoita ja selityksiä olemattomille asioille, ja jotka muodostivat omia totuuksiaan vetämällä johtopäätöksiä aivan perättömistä asioista.

Albumin kannen narsistisuutta huokuvaan kansikuvaan Bowie oli hakenut toteutusta myöten inspiraatiota ’30-’40-lukujen Hollywood-näyttelijättärien poseeraustyylistä, vanhan ajan elokuvajulisteista.

Vaikka ”Hunky Dory” ja single ”Changes” olivat arvostelumenestyksiä niin Amerikassa kuin Britanniassakin heti ilmestymisensä jälkeen, otettiin ne vaisusti vastaan yleisön toimesta. Vasta seuraavan vuoden kaupallinen jättihitti ”The Rise And Fall Of Ziggy Stardust And Spiders From Mars” kiihdytti ”Hunky Doryn” levynmyyntiä ansaitsemiinsa lukemiin. Korkeimmillaan albumi kävi brittien albumilistan sijalla 3.

”Hunky Dory” on noteerattu arvostettujen kriitikoiden toimesta erääksi Bowien parhaimmista albumeista, ja korkeita sijoituksia se on saanut myös useilla kaikkien aikojen parhaimpien rock-albumien listoilla. Albumi syntyi Bowien uran murrosvaiheessa, jolloin hän Amerikan musiikki- ja kulttuuritarjonnasta innoittuneena alkoi löytää omaa tyyliään ja luonnettaan matkalla kohti maailmanluokan artistiutta.