”Amonin kirous ei hellitä” – Klassikkoarvostelussa 30 vuotta täyttävä King Diamondin ”Conspiracy”

Vuonna 1977 Kööpenhaminassa nuori kitaristikaksikko Hank Shermann (Rene Krolmark) ja Michael Denner sekä heitä pari vuotta myöhemmin laulaja Kim Bendix Pedersen, taiteilijanimeltään King Diamond, aloittivat yhteisen musiikillisen uransa raskasta punk rockia soittaneessa tanskalaisessa kellariyhtyeessä Brats. Vuonna 1979 yhtyeen perustajajäseniin kuulunut Sherman erosi yhtyeestä lyhytaikaisesti, samaan aikaan kun Pedersen oli perustamaisillaan tuolloin Kööpenhaminan bändiskenessä toisaalla toiminutta, ensimmäistä teatraalista heavy rock-yhtyettään Black Rosea. Black Rose oli viisimiehinen, kokonaisuudessaan tanskalaismuusikoista koostunut, vahvasti Deep Purplelta ja Kansasilta vaikutteita ottanut, groteskin brutaaleja, teatraalisia vaikutteita live-show’hunsa ammentanut raskaan rockin ryhmä.

Jo noina päivinä äärimmäisen laajasta, neljän oktaavin äänialastaan tunnettu King Diamond alkoi käyttää myöhemmin corpsepaintiksi nimettävää ja tavaramerkikseen jalostuvaa, hullua kasvomaskiaan. Black Rose ehti äänittää nipullisen demoja ja kellariäänityksiä hajoten kuitenkin jo loppuvuodesta 1980. Samoihin aikoihin Michael Denner oli liittynyt Bratsin riveihin lyhyeksi ajaksi päätyen äänittämään yhtyeen ainokaiseksi viralliseksi albumiksi jääneen pitkäsoiton vuonna 1980. Black Rosen kuoppaamisen jälkeen niin ikään King Diamond ehti liittyä lyhytaikaisesti Bratsin jäseneksi, ennen kuin hän jätti yhtyeen alkuvuodesta 1981 yhdessä Shermanin kanssa. Eipä aikaakaan, kun Denner seurasi perässä. Lyhyeksi jääneestä urastaan huolimatta molemmat edellämainituista tanskalaisyhtyeistä ehtivät muodostua olemassaolonsa aikana prototyypeiksi sille, mikä tuli seuraavina vuosikymmeninä vaikuttamaan erittäin merkittävästi melodisen heavy metalin maailman evoluutioon.

Jätettyään Bratsin taakseen vanhat punk rock -kaverukset Shermann ja Pedersen saivat ajatuksen perustaa julman suoraviivaista, mystistä, kouriintuntuvan pelottavaa, okkultistista, raakaa heavy metalia soittavan yhtyeen, joka sai nimekseen Mercyful Fate. Asiaan vaikutti tuolloin myös juuri vahvasti suosionsa huipulle nousseen brittiläisen heavy metalin uuden aallon lukuisat yhtyeet Venomista Iron Maidenin kautta Judas Priestiin. Yhdysvaltalainen Roadrunner Records teki yhtyeen kanssa levytyssopimuksen. Orastavasti menestyksellisen aikakauden jälkeen, vuonna 1985 tanskalainen mustan metallin pioneeriyhtye kuitenkin hajosi neljän vuoden ja kahden vahvan, kulttimaineeseen sittemmin nousseen albuminsa ”Melissan” ja ”Don’t Break The Oathin” jälkeen. Hajoaminen tapahtui pitkälti Diamondin ja Shermannin ajauduttua musiikillisista erimielisyyksistä johtuen kahteen eri leiriin. Kitaristi Hank Shermann halusi tehdä kevyempää, Amerikan mallin tukkaheviä Mötley Cruen ja Twisted Sisterin innoittamana. Sitä varten hän perusti sangen siirappista purkkaheviä tehneen yhtyeen Fate kyllästyttyään Mercyful Faten ylenpalttisen synkkään ja saatanalliseen meininkiin. Faten ura ei kuitenkaan kantanut kahta levyä pidemmälle. Shermann jätti vuoteen 1993 asti toimineen yhtyeen jo vuonna 1986.

Samaan aikaan Faten perustamisen myötä soolouralle lähtenyt King Diamond halusi puolestaan jatkaa valitsemallaan, vahvasti vihtahousu-teemaisen ja uskonnollisesti paheellisen raskaan rockin tekemistä. Tämä tapahtui Mercyful Faten avoimen okkultistisiin ja satanistisiin kielikuviin verrattuna ehkä kuitenkin astetta teatraalisemmissa ja enemmänkin omien kauhutarinoiden esittämiseen nojautuvissa merkeissä. 

Vanhasta Mercyful Fate -kokoonpanosta alkuperäiseen King Diamond -yhtyeeseen liittyivät Denner ja basisti Timi Hansen. Toisen kitaristin tontille King Diamondiin pestattiin nuori göteborgilainen, neoklassisen metallikitaroinnin taitaja Anders Allhagen, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Andy LaRocque. Rumpupallille King Diamond -yhtyeeseen istutettiin niin ikään nuori göteborgilaismuusikko, ruotsalais-kreikkalainen voimanpesä Micael Kiriakos ”Mikkey Dee” Delaoglou, jonka tulinen ja metronomin tarkka rumputyö tuli vuosia myöhemmin tutuksi Motörheadin ja Scorpionsin myöhempien aikojen rytmisenä selkärankana.

Diamond työsti uuden yhtyeensä kanssa paljon ylistystä ja selkäpiin väristyksiä herättäneet heavy metalin klassikkoalbumit ”Fatal Portrait” (1986) ja ”Abigail” (1987). Tekstiensä puolesta Diamond oli kirjoittanut sooloyhtyeelleen okkultistisia vivahteita sisältäneet, kauhutarinan kerronnalliseen konseptiin taipuneet albumin ja albumin puolikkaan. ”Fatal Portraitilla” viiden kappaleen verran (jos ”The Dark Sides” -EP:lta löytyvää erinomaista ”The Lake” -kappaletta ei lasketa mukaan) kestänyt tarina kertoi Mrs. Janen hirmutekoon kuolleesta Molly-tytöstä, tytön kummittelevasta muotokuvasta ja hänen julmasta kostostaan haudan takaa. ”Abigail”-narraation Diamond keksi puolestaan näkemänsä painajaisunen siivittämänä. Pitkäaikaisena yhdysvaltalaisen Saatanan Kirkon jäsenenä tunnettu Diamond kirjoitti paranormaaleja ilmiöitä sisältävän kauhutarinan, josta oli tuleva melodisen hevin kiistaton klassikko. Sen tapahtumat sijoittuvat vajaan kahden sadan vuoden takaiseen Keski-Eurooppaan ja Lafeyn nuoreen pariskuntaan Jonathaniin ja Miriam Natias:iin. Yhden myrskyisen yön aikana Kööpenhaminassa kirjoitettu synkkä, barokin aikaan perustuva perhetragedia vilisee aaveina laukkaavia mustia ratsumiehiä, yhdeksään summautuvia numeroarvoituksia ja sarkofagiinsa seivästetty, kuolleena syntynyt ”Abigail LaFey” uudelleensyntyvine räyhähenkineen. Ilmestyessään ”Abigail” ja sen teatraalisen narratiivinen metalliteos oli ainutkertainen tapaus ja mitä luultavimmin ensimmäinen laatuaan sitten Alice Cooperin ”Welcome To My Nightmaren”. Musiikillisesti ”Abigail” piti sisällään muutamia todella hienoja biisejä, mutta sävellyksellisesti se oli teoksena jokseenkin epätasainen. Allekirjoittaneen mielestä debyyttialbumi ”Fatal Portrait” toimii edelleen tylyssä suoruudessaan kokonaisuutena seuraajaansa paremmin. King Diamond -yhtye uurasti uransa pari ensimmäistä vuotta käytännössä tauotta albumeja kirjoittaen, levyttäen ja maailmaa kiertäen erittäin hektisellä aikataululla. Tämän seurauksena yhtyeen perheelliset ja vanhimmat jäsenet Hansen ja Denner jättäytyivät yhtyeestä pois ”Abigail”-kiertueen jälkeen loppuvuodesta 1987. Dennerin paikalle yhtyeeseen rekrytoitiin Geisha-yhtyeessäkin soittanut, lahjakas ruotsalaiskitaristi Pete Blakk (oikealta nimeltään Peter Jacobsson) ja Hansenin paikalle yhdysvaltalaisbasisti Hasso ”Hal” Patino.

Noina aikoina Diamond sai idean kahdelle albumille jakautuvasta kaksiosaisesta tarinasta, joka sijoittuu fiktiivisesti hänen oman perheensä piiriin. Tarinan ensimmäinen osa, ”Them”, kertoo tarinan peruslähtökohdat kertojahahmo Kingin ollessa lapsi, ja toinen osa, ”Conspiracy”, jatkaa tarinan iljettävään loppuun saakka sijoittuen aikaan, jolloin King oli jo kasvanut aikuiseksi.

Tarinassa King perii isoisänsä kuoleman jälkeen pois, rauhoittumaan lähetetyltä (oikeasti kokemiensa paranormaalien ilmiöiden kertomisen takia mielisairaalaan joutuneelta) isoäidiltään vanhan ajan mannermaisen, elegantin ja massiivisen, myöhäisromantiikan aikaisen puutalon nimeltä ”Amon”. ”Them”-albumin tarina alkaa mielisairaalasta takaisin Amonin sängyttömään, ainoastaan keinutuolilla varustettuun ullakkohuoneeseen kotiutetun isoäidin öisillä tervetuliais-teekutsuilla, johon itse juhlakalun lisäksi osallistuivat ainoastaan salaperäiset, näkymättömät ”Them”-olennot. Perheen lapset kuikkivat oven raosta ilmassa kelluvia ja itsestään lattialle tyhjentyviä teekuppeja. Kyseiset henkiolennot suojelevat isoäitiä pahalta, mutta pitävät samalla talon muuta väkeä kirouksensa voimalla tiukasti hallussaan. Asiat johtavat toiseen, ja ennen pitkää Kingin äidin vakavaan sairastumiseen sekä Kingin pikkusisko Missyn raakaan, yliluonnollisella tavalla tapahtuvaan surmaamiseen. Lopulta King pitää noituuksia harrastavaa isoäitiään syyllisenä koko traagiseen tapahtumasarjaan. Hän houkuttelee isoäidin pois Amonista pois ”Themien’ suojeluksesta ja surmaa tämän vanhan ajan rullatuoliinsa sillä seurauksella, että Amonin henkiolentojen taika murtuu. Poliisikuulustelujen jälkeen King viedään valkotakkisten mukana ”pois rauhoittumaan” pidemmäksi aikaa.

Ensimmäisiin albumeihin verrattuna kolmas King Diamond -albumi ”Them” ja neljäs albumi ”Conspiracy” ovat selkeästi polveilevampia ja sävyiltään progressiivisempia heavy metal -levyjä. Albumeja on vaikea erottaa toisistaan paitsi soitannollisen ainutlaatuisuuden mutta myös yhtenäisen narratiivin takia. Albumit pursuilevat jumalaisen kauniisti sovitettuja, skandinaaviselle koulukunnalle klassiseen tapaan lurittelevia kitarakuvioita jykevästi mutta varsin teknisesti haastavasti soitettujen rytmiosuuksien päällä. Vokaaliosuuksien puolesta varsinkin ”Them”-albumilla Kingin tarinoiden roolihahmojen välinen dialogi ja Kingin äänensävyjen vivahteikas käyttö tuo kappaleisiin mukaan vahvoja, musiikkiteatterimaisia elementtejä.

”Themiin” verrattuna ”Conspiracyn” kappaleet eivät perustu niinkään vauhdilla pikattuihin, ääriteknisiin metallisiin kitarariffeihin ja rytmisesti äkkiväärään soitantaan, vaan biiseissä annetaan tilaa pidemmille soinnuille ja maltillisemmilla tempoilla rockaaville sointurakenteille sekä yhtyeen huikealle melodiamaalailulle, jota kuorrutetaan välillä klassisella akustisella kitaralla, sembalolla ja kosketinsoittajavelho Roberto Falcaon loihtimilla, melodramaattisilla osuuksilla. ”Conspiracylla” ei totuuden nimissä karsasteta myöskään yllättäviä rytmivaihdoksia, mutta ne näyttelevät kokonaisuudessa selkeästi pienempää roolia kuin edeltäjällään. Sessiorumpalina ”Conspiracy”-albumilla työskennellyt ja pian äänitysten jälkeen yhtyeen jättänyt Mikkey Dee näytti kyntensä ilmiömäisenä raskaan rockin rumpalina viimeistään kyseisten mestariteosten myötä ennen siirtymistään lyhytaikaisesti Dokkenin levyttävän kokoonpanon riveihin.

Sekä ”Them” että ”Conspiracy”-albumit äänitettiin M.M.C. Studiossa Kööpenhaminassa. ”Conspiracyn” äänittäjä-tuottajaksi valittiin viime vuonna edesmennyt brittiläinen tuottajavelho Chris Tsangarides, joka levensi yhtyeen soundia ja vei sitä askeleen lähemmäs kaupallisen hard rockin suuntaa. Vajaata vuotta noita sessioita myöhemmin Tsangarides tuotti metalliklassikoksi luettavan Judas Priestin ”Painkiller”-albumin. Kappaleiden täydellisyyttä hipova sävellystyö oli molemmilla albumeilla pitkälti Diamondin ja LaRocquen yhteistä käsialaa Blakkin sooloja lukuun ottamatta. Alkuperäinen vinyylilevypainos ja kansikuva vuodelta 1988 on keräilyharvinaisuus, koska Diamond ei itse hyväksynyt käytettäväksi kyseistä kansikuvaa lopullisessa versiossa. Korealaisessa ”Conspiracy”-vinyylipainoksessa Kingin irvistävän naaman paikalla on puolestaan pelkistetty, punainen, suurikokoinen yhtyeen logo mustalla pohjalla.

Lujasti mutta ilmavasti rokkaava, Missyä haudan takaa takaisin haikaileva avausraita ”At The Graves” alkaa hyytävän kutkuttavalla sembalomelodialla, jonka tajuntaan tarttumista ei estä edes huolestunut helluntaiseurakunta. Albumin ainoana videosinglenä julkaistu ja MTV:n Headbanger’s Ball -ohjelmassa paljon soittoaikaa saanut monikerroksinen mestarillinen kappale ”Sleepless Nights” on yksi King Diamondin uran kiistattomia kohokohtia. Biisin tekstissä Diamond tekee hautausmaalla sopimuksen ”Them”-henkien kanssa ja lupaa jättää Amonin tyystin näiden omaisuudeksi. King saa henkiolennoilta vastalahjaksi kuolleen pikkusiskonsa hengen takaisin maan päälle. – Kuitenkin ainoastaan hetkellisesti, varoittamaan veljeään jostain kauheasta tulevasta teosta, jota hänen päänsä menoksi on selkänsä takana suunniteltu. ”Lies” puolestaan tasapainottelee Amerikan mallin hard rockin ja ronskin metallisen pääriffin välillä. Tässä vaiheessa juonikerronta King esitellään terapiakäynnillään äitinsä uudelle seuralaiselle, epäluotettavan oloisen luihulle tohtori Landaulle. Hänen sairaalloinen taipumuksensa oli tunkeillen udella asioita Kingin menneisyydestä aikeenaan tämän salakavala manipuloiminen.

Missyn takaisin tuova ”A Visit From The Dead” sisältää häkellyttävän monipuolista ja melodiatajuista sävellystyötä sekä äärimmäisen taidokasta instrumenttikudontaa. Diamondin aavemainen falsettilaulu on kauneimmillaan ja nyanssirikkaimmillaan, biisin akustinen intro saa raavankin miehen kyynelkanavat vielä vuosikymmentenkin jälkeen auki. Hienosti rakennettu ja alati jalostuva biisi huikeine kitarasooloiluineen palaa lopuksi akustiseen teemaansa ja etenee hevimpään loppuosaan, joka ei jää paljoakaan introa heikommaksi.  Missyn lähettämä ”The Wedding Dream” tuo painajaisen Kingin uniin. Siinä Kingin äiti ja Dr. Landau ovat kirkon alttarilla menossa naimisiin. Seuraavassa unikuvassa hääpukuun sonnustautunut äiti makaa hengettömänä kirves vierellään maassa, ja Dr. Landau on tipotiessään. King herää unesta, hiestä märkänä. Kappaleen kirkkourkuintro pitää sisällään jylhää teemaa Richard Wagnerin teoksesta ”The Wedding March”. Kappaleen varsinainen rock-osuus on King Diamondin biisirakenteille poikkeuksellisen keinahtelevan leikkisä, shufflemainen, mutta silti pirun nasakasti rullaava hard rock.

Eräs albumin kiistämättömiä huippukohtia on aivan käsittämättömän hienosti yksinkertaisia melodialinjoja ja riffirakenteita hyväksikäyttäen sävelletty ”Amon Belongs To Them”. Tarinassa Kingin äiti ja Dr. Landau tunkeutuvat väkisin Amoniin, jota King vartioi sopimuksen mukaisesti asiaankuulumattomilta, pahoilta henkilöiltä, ja jollainen Dr. Landau talon henkiolentojen kirjoissa nimenomaan on. King koettaa saada selitetyksi äidilleen viimeaikaisia, yliluonnollisia tapahtumia päästämättä Dr. Landauta sisälle taloon. Lopulta äiti menee Kingin kanssa taloon esittäen kuuntelevansa poikansa tarinoita haudan takaa palanneesta Missystä ja Amonin henkiolennoista mutta iskeekin yllättäen tainnuttavan injektioruiskeen Kingin olkapäähän. Sen seurauksena King menettää tajuntansa.

Kuin Kingin tajunnan häipymisen soundtrackiksi luotu ”Something Weird” on LaRocquen säveltämä, barokkityylin kanssa flirttailevalla ja hienoja melodramaattisia kulmia sisällään pitävä puoliakustinen instrumentaalikappale, jolla eräiden nettilähteiden mukaan kuullaan vierailevana kitaristina myös Judas Priestin K.K. Downingia. Asian todenmukaisuutta tukee Downingin vierailumerkintä levyn kansivihkosessa.

Kingin lopullisen kohtalon väärämielisen ja sinisilmäisen kyläpapin ja pohjattoman ilkeän Dr. Landaun toimesta sinetöivä ”Victimized” on musiikillisesti jo lähempänä uudemman Mercyful Faten raskastelua ja utuisuutta muuhun ”Conspiracy”-albumin materiaaliin verrattuna. Edelleen ihailua herättää rytmikitaraosuuksien ja falsettilaulumelodioiden välinen jännite uskomattomine melodraaman kaarineen. ”Let It Be Done” taas on sembaloilla ja kauhuelokuvaefekteillä rikastettu dialogimainen kuunnelma, joissa Dr. Landau, äiti ja pappi laittavat tainnutettua Kingiä pian krematoitavaan arkkuun. Elävänä. Kappaleessa kiteytyy erinomaisesti Kingin näkemys kristillisestä kaksinaismoraalista, jossa kirkon mies lähtee mukaan suojelemaan siunaamaansa hirmutekoa pelkästään hyvää tarkoittaen ymmärtämättä alkuunkaan, mitä hänen luottohenkilöinä pitämänsä psykopaattipariskunta aikoo tehdä omalle pojalleen ja poikapuolelleen. Demonien etäällä pitämiseksi pelkurimainen pappi päätyy pitelemään krusifiksiä kohdistettuna Kingin arkkuun. Käsi täristen hän antaa Kingin äidin ja Dr. Landaun hoitaa likainen perisynti loppuun saakka. Pariskunnan tehtävänä on sytyttää palavan soihdun avulla Kingin arkku palamaan ja kremaation jälkeen haudata hänen jäänteensä kaikessa hiljaisuudessa samaan hautaan, Missyn jäänteiden päälle. ”Conspiracy” päättyy ilkeän hypnoottisin melodioin piinaavaan instrumentaaliin ”Cremation”, jonka tahdissa liekit nuolevat Kingin tästä ajasta iäisyyteen jättäen taakseen irvokkaan ja epäoikeudenmukaisuuden tunteen. Viimeisiksi sanoikseen King jättää ei-niin-mairittelevat terveiset äidilleen ja vannoo palaavansa kummittelemaan ”Jumalan kiroamaa narttua” haudan takaa.

”Them”- ja ”Conspiracy”-albumeiden tarina jättää kuulijan miettimään, mikä on ratkaiseva ero hyvän ja pahan välillä, ja mikä pyhän ja tekopyhän välillä. ”Conspiracy” on albumi, joka koluaa ihmismielen pimeimpiä kolkkia mutta puhdistaa ne joka kuuntelukerta. ”Conspiracy” on yksi perinteisen heavy metal -historian taidokkaimmin sävelletyistä albumikokonaisuuksista. Silti se ei ole välttämättä edes King Diamondin uran paras albumi. ”Conspiracyn” ilmestyessä 21.8.1989 oli annettu lupa odottaa vielä parempaa…